— Ol vaik kaaho ol! Pohjas ne ova.
— Vai pohjas. Mutt kukast nes siäll näke.
— Äij. Kapteen niist selgo otta sekstandeines ja oktandeines ja kiikreines ja värkeines, niingo mnää jo sanosi.
— Kyll on glookku! No kruunun gapeni ne merendiaanit tiättvästengi ova.
— Kruunu vehkeit oikke ne ova. Kenest muun gon gruunu.
— Jaa-a, on däsä maailmas sendäm bali ihmelist — Mutt kuule eik semne merendiaan goska menp poikk?
— Mene händ. Mene oikke. Siäll Aklandim bohjall o semssi suuri krauijakkin, go välist saava merendiaani saksettes rakko ja katkasevas se, ett yks klipsaus vaa o. Ole mnääkin gerra ollp paikkamas yht poikkis-merendiaani, ko men yli Aklandi Englannist Ammeriikkaha.
— Mahdo siin ol vähti.
— No se saatt usko, ett me hiki hatus siin vähtäsi. Ymmärtä sen, go meri käy, nii ett ei kunaka aikant tiäd, misä o ja joutu siins semmost hirmust trossi plissaman, go o niim baks ko mnuu reiten. — Eng mnää toist kertta enä menekkä semssen daksvärkkihi. — Ei mar, täyty lähtit täst maatakkin daas, kon ei tiäd vaikk jo huame aamust aikasi lähdetäis painamam bois gotto, kosk tuul näyttä käändyväs semsellk kandill, ett o hyvä menn. — Nii ett hyväst ny vaa!
Siihe Jankke jätt koko seorkundas ja kulus pitk aik, ennengo ämmäs saivas sana suustas. Mutt vihdo viime Agaatta meinas, ett olis hän ennen diätännk kaiken dämä, ni ei maare hän merikoulu sunkka vastustann olis.