— Heitäng me endan heill?
— Oleng mnää pyytännt teijän drosseijan! — Menkkä helkkrihin, daikk mnää ajan deijäm bäällen.
— Vai nii! Mnää ajattli vaa, ett tommost muuttorpaatti o vähän dylkki kuljettak kaupunkkihin gäsivoimi veivate.
— Soo-o. Kenen dämä muuttor o? Ong se teijä? — Ei, ko se o mnuu ja mnää saan gulkkis sill niingo mnää tahdo. Ja mnää tykkän dämsest veivamisest ja tahdoisi rauhas tehds stää. Mutt ett tep pahukses sua mnuulls stää lysti.
Ja nii suuttunn herashööding ol, ett hän siäppas kruuvavame ja koitt heittäs sen gapteenim bäähä, mutt ei osann.
Sitt herashööding istus paattis laedalls, sytytt paperossi, pyhkes hikki kasvoistas ja ko hän ol hiuka leppynn, ni hän rupes jäll veivama.
Mutt kaupungi rannas odotiva händ harttast Annila isänd, Kaerlam boik ja Tätilä meijerska. Annila isänd ja Kaerlam boik istusiva laitri syrjäll ja polttivap piippuas, mutt meijerska ol niim bois ittestäs, ettei hänell ol leppo istu, muttkon gävel siin ettittakasi. Ja siin odotellesas hes selitiväp prosessias toinen doiselles. Annila isänd puhel kovastem bali perindkaarem baragraafeist ja todistel, millp perusteill häne se juttus voittat täyty. Kaerlam boik meinas, ett häm bääse hyvi vähällk, ko hän ol oll niim bali piänes, ettei hän diätänn, olik hän gettä lyänn ja Tätilän gylä meijerska ol vakutett siit, ett häne riitpuales vähindäs vuade saa siit, ko se häne niin gamalast haukkunn ol.
— No, miksist hän snuu haukus sitt? — kysys Annila isänd.
— Pluttana-angaks — ajatelkkast nyp — pluttana-angaks. Ong se enä kristelist? Ja eikös siit tul enemä rangastust, ko joku toise rehelist elingeino pilkkama ruppe?
— Jaa stää asja em mnää nii nuugasten dunn, sanos Annila isänd, — mutt kyll mnää luule, ett hän siit aikatavallk kölvihis saa. Jaa-a, stää julmettu, vai pluttana-angaks haukus. — Mutt kuule, kuis snää kans väänä ruumistas noin go snää liiku ja ko snää flikk park viäl kävele varppas sisällppäi. Ei olt, tiädäks, lainkkan gaunist ko ihmne ja eritottengi vaimihmnen gävele jalas sisällppäi.