Yht'äkkiä he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa kuin noidutut ylös puuhun. Sitten kolmiääninen kirkuna, seuraavassa silmänräpäyksessä olivat he kadonneet kuin tuulen viemät.
"Minä pääsin vihdoinkin alas puusta ja pukeuduin. Olin verrattain levollinen. Ja sinun täytynee myöntää, ettei minulla enää ollut juuri paljon menetettävää. Ei milloinkaan liene halpa Herran palvelija syyttömästi joutunut niin ikävään asemaan! Eikä kestänyt kauvan, ennenkuin räätäli tuli paikalle kahden muun uskovaisen seurassa. He näyttivät jokseenkin synkiltä kaikki kolme, mutta räätälin silmissä paloi salainen tuli. Voit kuvitella, kuinka ihastunut tuo lurjus oli ajatellessaan, että hän saisi ajaa ulos perkeleen itse laillisesta sielunpaimenestaan, pitäjän kirkkoherrasta! Minä olin kuitenkin kaikeksi onneksi ennättänyt saada vaatteet päälleni, ja niiden mukana arvokkaisuuden, joka minulle nyt oli tarpeen. Ennenkuin räätäli vielä ennätti avatakaan suutaan, sanoin hänelle tulevani hänen luokseen iltapäivällä ja silloin selittäväni kaikki; senjälkeen minä jätin heidät hyvästi kädenliikkeellä ja poistuin ryhdikkäänä."
* * * * *
"Iltapäivällä tapasin onneksi ensin tytön. Hän oli pensaan luona puutarhassa syöden karviaismarja-raakileita. Isällä oli nimittäin kelpo maatila ja hauska puutarha; hänellä oli ollut siunausta myöskin maallisissa asioissa ja hän oli tehnyt säästöjä ja ostanut tämän tilan. Selitin tytölle kaikkityyni ja tuo rakastettava lapsi uskoi minua heti. Hän oli ainoa järkevä heistä kaikista. Ensin oli hän luullut minun tulleen hulluksi, kun ilkialastomana olin kiivennyt puuhun; mutta kun hän nyt kuuli minun puhuvan ja näki minun olevan täydessä järjessä, uskoi hän minua heti. Hän oli yksinkertainen ja teeskentelemätön, ja tapahtuma ei hänestä tuntunut ollenkaan niin hirveältä kuin minä olin luullut. On varmaankin totta, mitä joku on sanonut, että nainen on lähempänä luontoa kuin mies, ja luonnollisia asioita hän enimmäkseen ujostelee paljon vähemmän kuin me, vaikkakin me aina luulemme asian laidan olevan päinvastoin, kun olemme nuoria, emmekä tunne heitä."
"No, entä räätäli?"
"Hän ei uskonut minua milloinkaan. Mutta se ei tietysti estänyt häntä olemasta hyvillään, kun minä pari kuukautta myöhemmin kosin hänen tytärtään. Olet kai jo arvannut, että hän on nykyinen vaimoni. Mutta appiukkoni luulee yhä vieläkin, että minä kiipesin alastomana puuhun nähdäkseni tyttöjen uivan. Sukulaisuuden vuoksi hän kuitenkin pitää sitä hyvin luonnollisena ja anteeksiannettavana heikkoudensyntinä, jonka minä sitäpaitsi myöhemmin olen täydellisesti sovittanut. Mutta hänen uskonveljiensä keskuudessa on hänen suvaitsevaisuutensa minua kohtaan herättänyt kummastusta ja tyytymättömyyttä, ja juuri senpä vuoksi ei seuroissa rukoushuoneella, joka on hänen ja hänen sukulaistensa oma, enää käy niin paljon väkeä kuin ennen."
Oli jo myöhä ja me lähdimme. Erotessa puristimme sydämellisesti toistemme kättä, ja minä toivotin hänelle kaikkea onnea, sekä oikean kirkon voiton että asiain hänelle suotuisan käänteen johdosta.
"Kiitos", sanoi hän, "olen onnellinen."
"On tosin totta, ettei vaimoni ole samalla sivistysasteella kuin minä, mutta hänellä on sydämen sivistystä. Ja tekihän sekin minuun hyvän vaikutuksen, että hän pani vaatteensa niin hyvään järjestykseen, kun muut heittivät omansa sikin sokin."