Kymmeneen vuoteen en ollut nähnyt entistä ylioppilastoveriani, kirkkoherra Toreliusta Lerkilasta, kun me eräänä kauniina lämpyimänä kesä-iltana aivan äskettäin tapasimme toisemme katukäytävän reunalla Grandin edustalla. Olimme kuuluneet samaan ruokakuntaan Upsalassa, missä minä luin, en muista mitä — alempaa hallintotutkintoa luullakseni — mutta hän luki dimissionia, ja oli erittäin vakava nuori mies, paitsi lauvantai-iltoina. Sillä hänellä oli säännölliset tavat ja hän oli täsmällinen kaikessa, myöskin mitä tulee nuoruudenhulluuteen. Hänellä oli muuten hyvä pää, ja kun hän sitäpaitsi oli vanhaa kunnon pappissukua, ja kun hänellä oli useampi kuin yksi piispa, jollei juuri enona, niin ainakin nimisetänä, niin oli hän ripeästi edistynyt, niin että hän jo varsin nuorena oli keskinkertaisen kirkkoherrakunnan haltija. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä ylipäänsä valoisan ja sopusointuisan käsityksen kristinuskosta, ja kun minä nyt näin hänen tulevan katukäytävän reunalla vastaani avoimin sylin, ikäänkuin olisi kulunut vaan viikko siitä, kun erosimme Taddiksen edustalla, niin olisin hänen kasvojensa ilmeestä voinut luulla, että oli lauvantai-ilta, ellen olisi tiennyt, että oli perjantai. Me istuuduimme pöydän ääreen kahvilan suuren aurinkoteltan alle ja tilasimme erinäisiä virvoittavia juomia. Kävi ilmi, että olimme tyhjentäneet vanhat ylioppilasmuistomme pikemmin kuin oikeastaan olimme luulleetkaan, keskustelumme liikkui enimmäkseen nykyisyydessä. Sain tietää, että hän jo oli toisissa naimisissa, ja että hänen toinen avioliittonsa näkyi tulevan yhtä onnelliseksi kuin ensimäinenkin olisi tullut, jos Herramme niin olisi sallinut. Hän kertoi ihanasta elämästään maalla, jota hän ei olisi vaihtanut mihinkään koko maailmassa. Hän piti seurakuntalaisistaan, ja hän luuli heidänkin pitävän häntä arvossa. Keskustelumme hipasi myöskin hiukan nykyajan uskonnollisia liikkeitä, ja minä kysyin muunmuassa, tuottivatko hänelle vapaakirkolliset paljon vastusta.
"Vapaakirkollisetko?" sanoi hän. "Ei, eipä juuri. Se on, en voi kieltää, että he tuottivat minulle koko joukon ikävyyksiä alussa. Oli harmillista kun piispa tuli kirkonkäräjille ja näki, että virtaili enemmän väkeä rukoushuoneeseen kuin kirkkoon. Mutta minä olin vastatullut, edeltäjäni sai syyt niskoilleen, ja sittemmin ovat olot muuttuneet paremmiksi. Nykyään vallitsee sovinnollisempi mieliala, ja ellen juuri voikaan sanoa, että minulla on entistä enempää väkeä kirkossa, niin on ainakin rukoushuoneesta vähentynyt, jumalan kiitos. — No, siihen nyt on muuten erityiset syynsä…"
Hän katkaisi puheensa ja näytti hyvin salaperäiseltä, mutta minä en kysellyt enempää, ja me istuimme minuutin vaijeten. Katukäytävällä edessämme astuskeli jokunen laihanpuoleinen yankee lihavien tukholmalaisten seassa, Strömparterrenista kuului Habsburgsuvun kansallislaulun loppusäveleet, joita seurasi ihmeellinen hiljaisuus ja hiljaisuuden läpi tunkeutui lehmän ammuminen. Se tuli eräästä saaristolaislaivasta, joka juuri oli laskenut laituriin; kotvan kuluttua kuului lehmä tömisten astuvan maallenoususiltaa, tuli vielä toinenkin lehmä, ja me näimme lyhytvartisen talonpoikaisukon kulkevan ohi taluttaen molempia lehmiä nuorasta.
"Kauniita lehmiä", sanoi kirkkoherra, "vaikk'eivät ole niin kauniita kuin minun. Minulla on pitäjän lihavimmat ja kauniimmat. Mutta lehmiä on katseltava keskellä viheriäistä maisemaa, jos mieli ymmärtää niitä. Ei ole olemassa mitään, mistä pitäisin enemmän kuin lehmistäni, mitään tästä maailmasta, luonnollisesti. Mutta siihenkin on nyt muuten…"
"Erityiset syynsä?"
"Juuri niin. Minun täytynee kai kertoa sinulle koko juttu, Juttu lehmistä ja vapaakirkollisista ja naimisiinmenostani. Ne kuuluvat asiaan kaikkityyni."
"Saatpa kuulla."
"Muistanet ehkä, että oli hyvin lämmintä viime kesänä, etenkin ennen Juhannusta. Eräänä päivänä lähdin hiukan kävelemään vainioilleni kuten minulla on tapana. Kuljin pitkin ojanpientareita polttavassa helteessä, kuljin niityn poikki, jolla väkeni oli heinässä, ja tulin hakaan, missä lehmät kävivät laitumella. Sinä et voi kuvitellakaan kuinka kauniilta ne näyttivät siellä koivunrunkojen välissä! Minä syyhytin niiden otsaa ja juttelin niille, kuten minulla on tapana, sekä Ruusulle että Kukkaselle, että Kaunikille — se on kellokkaani, se on sarveton ja maidonvalkea — ja Herkules-sonnille, jossa voima ja lempeys ovat yhtyneet. Sonnit ovat mitä lauhkeimpia elukoita, kun ei niitä vaan ensiksi härnää. Puhelin niille kaikille, ja ne vastasivat minulle niin hyvin kuin taisivat ja ammuivat jälkeeni kun jätin ne. Puhelinpa erään uskovaisen räätälinkin kanssa, jonka tapasin alhaalla mäessä, ja jota pitäjän heränneiden keskuudessa pidettiin erityisiä armolahjoja saaneena uskovaisena. Olenpa kuullut kerrottavan, että hänellä oli tapana ajaa ulos perkeleitä. No, hän vastasi minulle imelästi, luonnollisesti — ja niin tulin minä järvelle. Se päilyi kirkkaana ja tyynenä. Minä en tosin periaatteesta ui ennen Juhannusta; mutta sinne oli vaan pari päivää ja minä olin hikinen ja lämpimissäni. En malttanut olla uimatta. Kädenkäänteessä olivat vaatteeni riisutut, hyppäsin veteen ja uin selälle. Mutta vesi oli kylmempää kuin olin luullut, ja minä en ollut järvessä kauvan. Juuri kun nousen järvestä, huomaan kaikkien lehmien tulevan vastaani. Huusin niille, ne lähestyivät, mutta hitaasti ja varovaisesti. Kaunikki tuli etumaisena ja Herkules aivan sen kintereillä. Kun ne olivat kymmenen tai viidentoista askeleen päässä minusta, näin minä äkkiä niiden kasvojen ilmeestä, että ne eivät tunteneet minua, ja etteivät ne edes tahtoneet tunnustaa minua ihmiseksi! Ja Herkuleen silmissä olin näkevinäni jotakin, jota siellä en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnustan, että yhtäkkiä pelästyin hirveästi. Ja jos tahdot tietää, mitä hillitön kauhu on, niin asetu ilko alastomana tusinan sarvipään hirviön eteen — minulla on nimittäin yksitoista lehmää ja sonni — ja järvi takanasi! Minä puolestani olin puoli-hulluna pelosta ja aloin juosta rantaa pitkin. Nytpä lehmät saivat jalat alleen. Kuulin niiden tulevan perässäni huikeaa ravia. Mitä tehdä? Sain tartutuksi puunoksaan, joka oli jokseenkin matalalla ja keikahutin itseni puuhun. Olikin jo tärkin aika, koko lauma oli jo ympärilläni, ja Herkules päristeleikse minulle ja puskeskeli puuta sarvillaan. No, minuun se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa päässyt käsiksi, ja onneksi oli niin lämmintä, etten vilustunut, vaikkakin vatsani muuten helposti kylmettyy. Yritin puhua niille järkeä, mutta siitä ei ollut apua. Kaunikki vastasi vain ylenkatseella, Ruusu katseli kiukkuisesti alta kulmain ja Herkules oli nyt kerta kaikkiaan joutunut tasapainosta. Ja olivathan ne tavallaan oikeassa. Kuinka olisivat ne voineet kuvitellakaan, että tuo vieras valkoinen eläin, joka ne nähdessään lähti käpälämäkeen ja kiipesi puuhun, ja jolla ei ollut mustia vaatteita, eikä lasisilmiä, eikä leveälieristä olkihattua, olisi ollut sama olento kuin heidän isäntänsä ja hyvä ystävänsä! Se oli tietenkin ehdottomasti niiden vihollinen, tai ainakin vieras, naurettava ja säädytön olio, jota oli ahdistettava."
"Mutta nyt on kuitenkin, onnellista kyllä, niin, ettei voimakas mielenliikutus ole pitkällinen, ei ainakaan eläimillä. Hetkisen kuluttua alkoi rehevä ruoho maassa kiinnittää niiden huomiota ja minä piilottauduin niin hyvin kuin taisin lehviin toivoen joutuvani unhoon. Elukat olivat jo alkaneet hajaantua, ja minä jo aloin toivoa pian vapautuvan! — rosoinen kaarna kirvelti ilkeästi ihoani — kun kuulin tyttöäänien puhelua ja naurua. Koulunopettajatar ja tuon uskovaisen räätälin molemmat tyttäret — kaikki kolme tietysti heränneitä — tulivat pyyhinliinat käsissä uimaan. En voi kieltää, etten itsekseni kuiskannut: nyt on piru irti! Toivoin vain, etteivät he näkisi minua ja lupasin itsekseni siitä hyvästä katsella maalle päin. No, eihän siellä ollut paljon nähtävää, ellei ota nuorinta lukuun. He olivat nimittäin niin nopsia, että minä tuskin ehdin ajatella, mitä oli tehtävä, ennenkuin jo nuorin tyttö oli toinen jalka vedessä, ja kaikki hänen vaatteensa olivat sievästi ja huolellisesti asetetut kivelle. Vilpittömästi puhuen, en minä myöskään uskaltanut kääntää päätäni toisaalle peläten synnyttäväni ritinää lehdissä. No, tyttöset loiskivat pian kaikki kolme järvessä, ja minä istuin puussani hiljaa kuin hiiri. Kaikkeenhan sitä tottuu; puunkuori ei enää kirveltänyt ihoparkaani niin pahoin kuin äsken, ja minä aloin tyytyä kohtalooni ja toivoa jutun päättyvän onnellisesti. Ja niinhän se vihdoin viimein päättyikin, vaikkei juuri sillätavoin kuin minä olin luullut."
"Tytöt nousivat järvestä, mutta opettajatar sattui astumaan maihin kappaleen matkaa etäämpänä, tietysti juuri sillä kohtaa, missä minun vaatteeni olivat. Hän tulee juoksujalkaa ja kertoo löydöstään: tuolla on miehen vaateita, joku mies on uimassa tässä läheisyydessä — mutta minne hän on joutunut, hän lienee uinut kauas selälle! He pukeutuivat kiiruusti ja kuuntelivat. Ei kuulu mitään, eikä ketään näy järvellä. Eihän hän vaan liene hukkunut, ja kuka se mahtaa olla? Täytyy katsoa lähemmin vaatteita. Nuorin on rohkein, hän hiipii sinne ja palaa jälleen ja ilmoittaa: se on kirkkoherra! Ajatelkaahan, jos hän on hukkunut! Kuinka hänen sielunsa laita on? kyselee opettajatar päivitellen. Oh, vähät sielusta! vastaa nuorin tyttö, samalla kertaa sekä vihaisena, että itku kurkussa. 'Minä kävin hänen edessään rippikoulua kolme vuotta sitten, ja minä oikein pidin hänestä, vaikkei hänellä ollutkaan oikeata uskoa. Mutta Herramme ei varmaan ole niin häijy kuin sinä.'"