"Ei, hän ei tule — —"
Kun hän vihdoin tuli, niin hän sanoi:
"Suo minulle anteeksi, rakastettuni. Minua viivytti muuan henkilö, joka tuli tervehtimään."
Nainen nyökkäsi jäykästi päätään. Hän ei uskonut miestä, kun tämä ei suudellut häntä.
Ja mies sanoi, huomatessaan, että he olivat olleet liian kauan ääneti:
"Minun on matkustettava huomenna. Olen saanut sähkösanoman ministeriltä. Mutta vannon sinulle, että palaan", lisäsi hän hiukan hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin hän ei olisi halunnut, että kuollut olisi sitä kuullut.
Nainen ymmärsi, että hän valehteli ja ettei hän milloinkaan aikonut tulla takaisin. Ja hän nyökkäsi päätään.
"Hyvästi", sanoi hän.
Ja miehen mentyä hän meni kuolleen päänalusen luo ja katseli häntä, ajattelematta juuri mitään, sillä hän oli liian väsynyt. Mutta hänen siinä seisoessaan muisti hän yht'äkkiä rakastaneensa tuota kuollutta. Hän oli rakastanut muitakin miehiä, mutta hänestä tuntui nyt siltä, kuin olisi hän rakastanut tätä enin. Ja näin ajatellessaan tunsi hän itkun kohoavan kaukaa alhaalta sydämestä; hän tarttui kuolleen vasempaan käteen, siihen, missä oli sininen ankkuri, ja kasteli sitä suudelmillaan ja kyyneleillään.
Kirkkoherran lehmät