Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he vaikenivat hänen ohikulkiessaan.
Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä. Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja astui akkunan luo.
Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli. Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.
Oli myöhä siis.
Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla. Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista, niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen suudelmansa onnena, silloinkin — — —
Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.
Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla, tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla, paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:
"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."
V
Ruumisarkku oli keskellä huonetta. Mustiin puettu nainen käveli edestakaisin, edestakaisin.