"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla: useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"

"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla. Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun mukaan, mutta niiden laadun mukaan."

"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä, "ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin, te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin — tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss ei ehdottomasti milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään unessa!"

Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa. Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin savupilviin. Minä haistelin agapantustani.

PELAAJAT

I

Ivan Glas istui pienen viinituvan ainoan akkunan luona ja tuijotti suoraan ilmaan. Alkoi jo hämärtää, kellertävä hämärä levisi ulkopuolella olevalle suurelle ihmistyhjälle torille. Ovi oli selkoselällään, ja painostava ilma tulvehti huoneeseen täyttäen sen kaikilla katujen ja torin mätähöyryillä, sillä päivä oli ollut kuuma. Keskellä toria liikuskeli muutamia ihmisiä raitiovaunun ympärillä, joka oli pysähtynyt, ja nyt hämärissä näytti heidän liikkeisiinsä tulleen jotain harhailevaa ja epävarmaa Katukäytävällä akkunan alla seisoi nuori mies Ja nuori nainen työläisluokasta suudellen toisiaan silmät rakkauden ja oluen sumentamina. Ivan Glas katseli kaikkea tätä, eikä kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli äkkiä tullut ajatelleeksi kuolemaa.

Hänellä oli ollut kiireinen päivä. Vaikkakin kaikki hänen ystävänsä ja myöskin se nainen, jota hän rakasti, olivat matkustaneet kaupungista, pidättivät häntä liikeasiat kaupungissa keskellä sen hellettä ja nokea ja pankkeja ja yhtiöitä. Hän oli syönyt päivällistä erään liiketuttavansa kanssa, he olivat puhuneet osakkeista ja tehneet parhaansa salatakseen mitä ajattelivat toistensa asemasta, ja vasta sitten kun he olivat eronneet, oli hän tuntenut itsensä täysin vapaaksi, mutta myöskin vasta silloin oikein yksinäiseksi. Sitten oli hän etsinyt itselleen turvapaikan tässä bodegan akkunakomerossa viinilasin ja paperossin ääressä. Mutta siellä, häntä ympäröivän aution yksinäisyyden ja ulkona vallitsevan harmaankellertävän hämärän herättämänä oli levottomuus äkkiä alkanut kiertää hänen sydänalassaan ja hänestä oli tuntunut kuin olisi kuolema hiiviskellyt hänen kintereillään. Paperossista, jota hän poltti, pisti häntä nenään joku tuoksu entisajoilta, aromi, jonka hän tunsi entiseltä, niiltä ajoilta jolloin hän ja maailma olivat olleet nuoria, se herätti muistoja päivistä ja mielialoista, joiden havainnollisuus miltei kammoksutti häntä, ja päällepäätteeksi hiipi mieleen aavistus, että hän oikeastaan jo oli kuollut, että puuttui vain pieni muodollisuus… Ei, hän ei voinut kunnollisesti selvitellä ajatuksiaan, ja ehkei se maksanutkaan vaivaa.

Hän lähti uudelleen kuljeksimaan katuja pitkin. Oli liian aikaista mennä kotiin, eikä häntä myöskään haluttanut syödä illallista.

Hän jäi seisomaan kadunkulmaan.