"Missähän kohtaloni nyt minua odottaneekaan?" kysyi hän itseltään. —
"Kuljenko oikeaan vai vasempaan?"
Hän laski liivinsä nappeja: oikea, vasen, oikea, vasen. Vasen tuli tulokseksi, mutta hän läksi oikeaan.
"On jos jonkinlaisia koukkuja", sanoi hän itsekseen. "Ja välistä voi petkuttaa kohtaloa."
"Muuten", ajatteli hän, "kuka tietää, onko nyt minun vuoroni…"
Hänellä oli ollut kerran ennenkin samanlaisia aavistuksia. Se oli eräässä toveri juhlassa ulkoravintolassa monta vuotta sitten. Sillä kertaa oli erään hänen ystävänsä vuoro, tämä putosi kuskipenkiltä kotimatkalla, kun hän tahtoi ajaa kuskin asemasta, ja taittoi niskansa. Gösta parka, hän kun oli niin iloinen ja hauska poika…
Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan nimeään mainittavan: Ivan Glas!
II
Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla! Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet yleisesti suosituksi.
Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri syttyivät.
"Mitä uutta?" kysyi hän. "Onko iltalehdissä mitään erityistä?"