"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo, että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy hankkia suurempi armeija."
"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista päähänpistoistaan.
"Pelataanko tänä iltana?" kysyi Glas.
"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen, että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."
Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen vuoronsa voittaa.
Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea loiste, kun Glas yhtyi peliin.
Hän tappasi, kuten tavallisesti. Mutta hän ei ollut millänsäkään.
"On tavallisesti hyvä, että on huono onni alussa", ajatteli hän.
Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies, hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä. Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai 'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.
Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä, ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista, synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli kapitalisti.