Hän katsoi kelloaan.
"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"
Hänen äänensä oli hiukan käheä.
"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin ollut jännityksissä."
Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä, että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa, ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan. Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi tappioita, tekisi hyviä kauppoja… Neljä rouvaa!
Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.
Vaitiolo tuntui painostavalta.
"Ulkona on varmaan satanut", arveli Glas.
"Niin", sanoi hänen vastapelaajansa, "luulen että on satanut."