— Häiritsenkö sinua?
— Kyllä, kiitos, vastasin minä. Kuinka muuten voit?
Hän vaipui korituoliin ja katseli kirjoituspöydän yli, ulos akkunasta, taivaan sineen.
— Tänään on ollut oikea huhtikuunpäivä, sanoi hän. Ensin aamulla kaunista, sitten sadetta ja lunta, ja nyt loppujen lopuksi oikea kevät-ilta.
— Niin, oikea kevät-ilta. Haluatko sikarin?
Kuulehan sanoi hän — koko tuo pala taivasta jonka nyt näen, on sininen; aivan kirkas ja puhdas ja sininen. Ei hattarata, ei pilven-riekalettakaan ole jäljellä rajuilman jälkeen. Ja kuitenkin koko tunnelmassa on jotain, joka selvästi kertoo, että on sateisen päivän jälkeinen ilta. Mistä se riippuu, kuinka saattaa tyhjä, sininen ilma näyttää toisellaiselta sen vuoksi, että aamupäivällä satoi? Lieneekö kaikki vain mielikuvitusta, kuluneen päivän muistoko on mielessä ja vaikuttaa silmien näkemään kuvaan, muuttaa sitä? Niinkö on asia?
— Luultavasti.
— Ihmeellistä.
Istuimme pari silmänräpäystä vaieten. Katselin häntä. Hän säteili nuoruutta ja terveyttä. Hän näytti viettäneen päivän ulkona, iho oli jo hiukan auringon ruskottama ja hänellä oli pari kieloa napinlävessä.
— Keltä olet saanut nuo kielot? kysyin minä.