Hän hymyili valkoisilla hampaillaan nopean salamahymyn, mutta tuli kohta jälleen totiseksi.
— Gärdalta, vastasi hän.
Ja odottamatta enempiä kysymyksiä hän jatkoi:
— Muistatko minun kerran maailmassa puhuneen kanssasi tytöstä, jonka nimi oli Gärda.
Ravistin päätäni.
— Onko siitä kauvankin? kysyin minä.
Hän mietti hiukan.
— Annahan kuin muistuttelen — kuinka vanhoja me nyt olemme? Kolmekymmentäkuusi vuotta. Niin, siitä on kai siis viisitoista tai kuusitoista vuotta. Olin silloin kaksikymmen-vuotias.
Vaivuin ajatuksiini. Kuusitoista vuotta sitten. Vuodet olivat vierineet, vierineet, vierineet. Aatteita oli sairastunut ja kuollut tuona aikana, muut aatteet olivat nostaneet siipensä lentoon. Europan ja mailman kartta oli muuttanut muotoaan. Sodan ukkonen oli jyrähdellyt hiukan sekä siellä että täällä, ruhtinaita ja mahtavia oli kulkenut valosta varjoon, ja itse minä olin ehtinyt kulkea kappaleen matkaa. En, minä en muistanut Gärdaa.
Muisti on liima, joka pitää koossa olemassaoloamme; nauha, johon päivämme pujotellaan kuin eriväriset kuulat; synnynnäinen papinkirja, joka suo meille tilaisuuden joka aamu huomata identtisyytemme. Ja tuntien tuota voimakasta tarvetta turvautua muistiin, jota tuntee, kun huomaa muistin pettävän joskus, vastasin minä mitä varmimmalla äänellä: