— Muistan palsamihaavat, sanoin. Niin, ja nyt muistan Gärdankin. Hän oli vaaleatukkainen ja hento. Hän oli vaalea ja hienohipiäinen, mutta hänellä oli tummat silmät. Eikö hänellä ollut tummat silmät. Vai oliko se ehkä joku muu…?
— Hänellä oli tummat silmät.
— Ja nyt —?
Ystäväni oli vaiti hetkisen. Hänen äänensä hiukan värähteli, kun hän jatkoi:
— Niin, nyt hän on tullut vanhaksi. Olimme yhdenikäiset silloin. Nyt hän oli vanha nainen, tauti oli häneen jättänyt merkkinsä, huolet kuihduttaneet… Mutta saatpa kuulla jotain ihmeellistä. Ensi hämmästyksemme ja hämilläolomme haihduttua, hän viittasi valokuvaan ja sanoi: Ei valokuvasi aina ole tuossa. Se ei ole ollut siinä ennenkuin tänään, olen ajatellut sinua tänään, ja niin otin sen esille. Ja sitten sinä tulit juuri tänään…
Nämä sanat kuullessani en minä voinut olla rummuttamatta pöytään paraatimarssia.
— Rakas ystävä, sanoin, älähän nyt istu juttelemassa, kaskuja minulle.
Hän ei suuttunut.
— Niin, sanoi hän, siitä ei ole muuta kerrottavaa. Siinä koko juttu.
Hämärä oli ympäröinyt meidät. Ystäväni istui ääneti; en minäkään puhunut. Hän katseli ulos ikkunasta yli kirjoituspöydän, taivaan sineen. Mutta sini oli nyt tummennut ja alkoi muuttua.