— Kuulehan — hän vihdoin sanoi — nyt näen, kuinka tuon taivaan sateen-jälkeen-tunnelman laita on. Peltikatto vastapäätä on hiljan maalattu ja loistaa märkänä ja kiiltävänä ja kuvastaa taivaan sineä. Siitä tuo tunnelma syntyi.
— Luultavasti, vastasin minä.
Arkimedeksen piste
Tunsin kerran pienen jätkän.
Hän oli ikäiseni ja asui samalla kadulla. Mutta hän oli minua etevämpi kaikessa, ei ainoastaan kokemuksessa ja rohkeudessa, vaan tiedoissakin; sillä hän taisi punaliitupalalla tai hiilellä piirustaa pienen kadun seinät ja aidat täyteen sanoja ja vertauskuvia, joiden merkitystä minä en silloin tuntenut. Kun olin ulosmenossa, oli minulla tapana, jos olin yksin ja suojelijatta, aina ensin pistää nenäni portista ja luoda silmäys kadun alapäähän päästäkseni varmuuteen siitä, ettei tuota pientä jätkää ollut lähitienoilla. Sillä hän oli minua väkevämpi, eikä hän milloinkaan voinut oppia mielenmalttiansa menettämättä näkemään minun vaatteitani, jotka olivat eheämmät ja puhtaammat kuin hänen omansa.
Mutta eräänä päivänä tapahtui, että minä sain isältäni kelkan. Se oli päällystetty punakukkaisen huopamaton palasella, jalaksissa oli terävät teräskiskot, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, ja olipa sillä pieni kilisevä kulkunenkin nokassaan. Kun ensi kerran pääsin porttikäytävään tämä kelkka matkassani, ja äskensataneen lumen haju pisti nenääni, niin että aivastin, valtasi minut äkkiä niin mieletön ilo, että vallan unohdin tavalliset varovaisuustoimenpiteeni ja hyökkäsin portista katsomatta oikeaan tai vasempaan, hypin ja tanssin kuin ritulajalka-ukko ja päästin hurjia sotahuutoja. Aivan porttini edessä alkoi katu viettyä mäeksi. Istuuduin heti hajareisin kelkkaan ja annoin sen liukua rinnettä alas; mutta mäki oli loiva ja kelkka liukui vain hitaasti eteenpäin, niin että minun silloin tällöin täytyi auttaa jaloilla. Kadulla puhalsi jäätävän kylmä tuuli, korviani alkoi paleltaa, ja ilonikin alkoi jo jäähtyä, sekin. Samoinkuin tuulen jäätävä kylmyys hiipi vaatteitteni alle, samoin hiipi sieluuni tämä ajatus: minulla ei nyt ole ollenkaan niin hauskaa, kuin minulla oli äsken tullessani porttikäytävään kelkkoineni.
Ja samalla kuin ajattelin näin, huomasin äkkiä pienen jätkän seisomassa omalla portillaan kädet housuntaskussa. Hän oli likainen ja rupinen ja kauhea katsella, ja hänet nähdessäni täytti sydämeni pelko ja vavistus, sillä hän oli todellakin kauhea jätkä.
Minulla ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Istuin hiljaa kelkassani liikuttamatta jäsentäkään, kuin kaniini boa-käärmeen edessä, ja odottelin vain, että tuo pieni jätkä tulisi portiltaan löylyttämään minua.
Mutta katso, suojelusenkelini valvoi. Pieni jätkä ei lähtenyt portiltaan; hän seisoi yhä portillaan kädet housuntaskussa, Ja katsellen minua enemmän välinpitämättömästi kuin vihamielisesti, sanoi hän vain nämät sanat:
— Taputtele takapuoltasi, ukkoseni, niin pääset nopeampaan!