Senjälkeen otti hän hiilenpalan taskustaan, piirsi seinälle jonkun yksitavuisen sanan ja katosi porttiinsa.
Mutta minä jatkoin mäenlaskuani ja potkin päästäkseni eteenpäin, sillä mäki ei juuri ollut jyrkkä. Yht'äkkiä pisti päähäni ajatus, että pienen jätkän sanoissa kuitenkin saattoi piillä joku totuuden jyvä. Jos istun hiljaa kelkassani ajattelin minä, ja joku tulee takaapäin ja tölmäsee minua selkään, niin kulkeehan keikka kappaleen matkaa. Jos minä nyt itse töykin selkääni, niin onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku toinen sen tekisi. Olihan se niin yksinkertaista; olinpa tyhmä kun en ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Katselin varovasti ympärilleni ollakseni varma siitä, ettei pientä jätkää ollut lähitienovilla, sillä en halunnut, että hän olisi nähnyt minun seuraavan hänen neuvoaan. Ja sitten aloin töykkiä selkääni kaikin voimin. Mutta kelkka ei hievahtanutkaan. Minä töykin selkääni niin että tulin sekä punaseksi, että lämpymäksi, ja kaksi eukkoa pysähtyi ja nauroi minua; kelkka ei liikahtanut. Silloin minä tulin pahoilleni ja suutuin, ja tartuin kelkkani naruun ja vein sen juoksujalkaa kotia, toivoen että minulla olisi ollut vanhempi veli, joka olisi kyennyt antamaan pienelle jätkälle selkään minun puolestani.
Päivällispöydässä kerroin seikkailuni isälleni ja pyysin häntä selittämään, mistä johtui, ettei voi päästä eteenpäin kelkalla töykkimällä omaa selkäänsä. Isäni ei nauranut minulle eikä sanonut minua tyhmäksi, kuten useimmat muut isät olisivat tehneet, vaan koetti kunnollisesti selittää ilmiön; mutta sitä tehdessään hän sotkeutui ja puhui ristiin, niin että minä lopulta sain sen käsityksen, ettei hän ymmärtänyt asiaa juuri paljoa paremmin kuin minä. Lakkasin silloin toivomasta, että milloinkaan saisin tämän arvoituksen ratkaistua; ja kysyin hyvältä isältäni, eikö hän ottaisi edes löylyttääkseen tuota pientä jätkää. Mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut aikaa.
* * * * *
Aika rientää, vuodet vierivät.
Pieni jätkä kasvoi ja hänestä tuli suuri rantajätkä. Minä itse jouduin kouluun ja sain oppia paljon; mutta minä en milloinkaan saanut riittävää selitystä siihen seikkaan, mistä johtuu, ettei voi kelkalla päästä eteenpäin töykkimällä omaa selkäänsä. Tapahtuu toisinaan vieläkin, että makaan yöllä valveilla ja mietiskelen tätä arvoitusta. Ja jos kerran saan pojan, ja hän kysyy minulta tätä asiaa, olen vakavasti päättänyt nauraa hänelle ja sanoa häntä tyhmäksi.
TAKKU
On sunnuntai-aamu ja kuistille tullessani leviää vastaharavoitu pihamaa eteeni. Kukko on lentänyt toiselle veräjäpylväälle ja nostaa punaista harjaansa korkealle sineä kohti ja kiekuu juhlallisesti, kolme kertaa; ja alla käyskentelevät kanat ja kaakottavat poikasineen ja opettavat niille jumalanpelkoa ja siveyttä ja vaatimatonta käytöstapaa. Toisella veräjänpylväällä istuu kissa, häntäänsä kääriytyneenä. Silmät veitsenkapeine terineen seuraavat lintusten lentoa yli männynlatvojen; mutta se ei anna niiden häiritä sielunsa rauhaa, sillä se on oppinut olemaan pyytämättä mahdottomia. Se on vetänyt hännällään piirin ympärilleen eikä välitä maailman turhuudesta ja hälinästä sen ulkopuolella. Hälinä ei muuten ole suuri nyt näin sunnuntai-aamuna; kukko on lakannut kiekumasta, tyytyen tavanmukaisiin kolmeen kertaan; vaan vastapäätä, maantien toiselta puolelta, kuuluu alhaalla sikolätissä kuuluvat neuf-neuf, oui-oui.
Mutta keskellä pihamaata lepäilee harmaapörröinen ja aivan määrittelemätön Takku-koira. Kun se kuulee minun tulevan kuistille, niin se kohottaa päätään, höristää korviaan ja katselee minua kaksine kiiluvine ruskeine silmineen; ja vasta lausuttuani sen nimen: Takku! ja näpsäytettyäni hiukan sormiani merkiksi siitä, että tahdon jutella sen kanssa, se nousee, oikoo jäseniään haukotellen pitkään ja tulee vastaani, rakastettavasti heiluttaen häntäänsä. Mutta tämä heilutus ei ole liehakoiva eikä erittäin sydämellinen; se on hiukan enemmän kuin pelkkä muodollisuus, mutta se ei ole mikään varsinainen tunteenpurkaus. Se on tarkoin sovitettu Takun ajatuksien mukaan minun ihmisarvostani ja minun asemastani talossa. Sillä minä en ole sen isäntä, mutta olen sen isännän ystävä ja siksi myöskin sen.
— Takku, sanon sille, minkälainen koira sinä oikeastaan olet? Isäntäsi sanoo sinun olevan kirotun talonpoikaiskoiran; mutta minä, joka olen vieraana ja haluan olla kohtelias sinulle, minä tahdon mieluummin nimittää sinua fantasia-koiraksi. Pitkä selkäsi ja lyhyet jalkasi kantelevat sinun olevan sukua naapurin vanhalle syntiselle mäyräkoiralle. Sinun karkea takkukarvasi on muistolahja joltakin rottakoiralta äidinpuoleisten esi-isiesi joukossa; mutta autuaasti edesmennyt äitisi ei ollut mikään rottakoira — tunsin hänet jokseenkin hyvin ja muistan vieläkin hänen iloisen haukuntansa, kun hän ennenmuinoin tuli alas tienhaaraan vastaani, ja hän oli eniten villakoiran näköinen. Mutta sinä itse, Takku, minkä näköinen sinä olet? Haluatko ehkä olla olevinasi joku niistä Dandie-Dinmonts'eista, jotka Walter Scott aikoinaan saattoi muotiin kotimaassaan, ja joita todellakin kaukaa katsoen hiukan muistutat?