PÄÄKONSULI HOVITANSSIJAISISSA
Pääkonsuli Rubin oli tammikuun 21 p:nä tänäkin vuonna, samoinkuin kaikkina edellisinä niin pitkälle kuin hän saattoi tai tahtoi muistaa taaksepäin, kutsuttu hovitanssijaisiin ja oli nyt viimeistelemässä pukuaan. Hän seisoi kauvan kopeloiden tavaroita aukivedetyssä lipastonlaatikossa, eikä voinut harmikseen löytää yhtään aivan puhdasta valkeata kaulaliinaa; mutta vähätpä siitä, kun se kuitenkin melkein kokonaan peittyi Vasa-ritarikunnan vihreän kaulanauhan alle. Sillä hänestä oli todella viimein tullut kommendöri. Eikä hän salannut itseltään, että tämä tuotti hänelle jossain määrin tyydytystä. Hän oli äskettäin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja siinä ijässä pitää ihmisen olla kommendöri. Kullakin ikäkaudella on omat viehätyksensä, ja kun on päässyt yli kolmenkymmenen, niin ei pieni tähti frakinpieluksessa ole halveksittava, vaikkakin hyvä tapa luonnollisesti vaatii, että siitä lasketaan leikkiä ja viittilöidään, että jonkun tapaturman kautta on saatu se. Mutta kommendöriasteella alkaa elämän varsinainen vakavuus; silloin vaikenee pila tai saa selvän kateuden onton soinnun, joka tekee sen ainakin yhdenarvoiseksi suoranaisen imartelun kanssa. Hänen muut ritarimerkkinsä muistuttivat häntä oikeastaan vaan yhtä monesta turhasta tai vain puolittain täyttyneestä toiveesta. "L'instruction publique" sinipunervine nauhoineen herätti eloon hänen vanhan kaipuunsa saada Kunnialegionan punainen, ja Pyhä Olavi taas tosin oli melkein punainen, mutta silloin kun hän sen sai, oli hän kulkenut hulluissa unelmissa saada Pohjantähden vakava musta. Mutta kunnon ruotsalainen kommendörinauha taustana saivat nämätkin pikkukapineet kuitenkin uutta arvoa. Ja vielä suuremmassa määrässä oli näin laita Alligator-ritarikunnan kultahohteisen suurristin, joka ihmeen ihanavärisessä nauhassa riippui pukupeilillä. Se oli kiitollisuudenosoitus etelä-amerikalaiselta Mondegon tasavallalta, jonka tosin ei kovin huomattavia etuja Tukholmassa Rubin monet vuodet oli pääkonsulina erittäin tahdikkaasti valvonut. Hänen ystävänsä don Manuel Garcia, tuon pienen miellyttävän atlantintakaisen tasavallan diktatori-vallalla varustettu presidentti, oli jo viisi vuotta takaperin lähettänyt sen hänelle muistoksi siitä, että Rubin oli vaiteliaasti auttanut häntä rahapulasta heidän yhdessä viettäessään muutamia hauskoja päiviä Monte Carlossa. Mutta tähän saakka ei hän ollut uskaltanut käyttää sitä; se näytti kovin hullunkuriselta, ja olihan todellakin suuri kuilu suurristin ja frakinpieluksessa riippuvien pikkukapineiden välillä. Tämän kuilun yli oli nyt vihdoinkin Vasa-ritarikunnan kommendörinauha rakentanut tuon välttämättömän sillan, ja levollisella omallatunnolla otti hän Alligator-ritarimerkin peililtä ja ripusti sen ensikerran punaiseen ja kultakirjailtuun virkafrakkiinsa. Ja kun hän nyt katseli itseään täysin valmiina kuvastimesta, niin oli vaan yksi seikka, jonka hän olisi tahtonut toisenlaiseksi, nimittäin itsensä. Sillä hän ei omasta mielestään ollut tyhmä, olipa hän mielestään hiukan ihmistuntijakin; ja siksi panikin hän enemmän arvoa ritarimerkkeihinsä kuin itseensä.
* * * * *
Ilta oli kaunis ja kohtalaisen kylmä ja tähdet kimaltelivat. Rubin päätti kävellä; siitä tulisi sopiva kävelymatka. Jakobin tornikello näytti puolta yhdeksää. Hän oli siis aivan liian aikaseen liikkeellä ja saattoi runsaan tunnin aikana tehdä mitä halusi. Hän pysähtyi epäröiden erään portin eteen, talossa asui muuan hänen ystävänsä. Menisikö hän sinne ja istuisi hetken puhelemassa? Mutta ei, se ei oikein sopinut tällä kertaa. Ystävä, joka oli jokseenkin vaatimattomassa asemassa, olisi helposti voinut luulla, että hän tahtoi häikäistä häntä komeudellaan. Hän kulki ohitse.
Hän pysähtyi erään sikarikaupan akkunan eteen ja hymyili ystävällisesti kuvalleen, joka karkeasti karrikerattuna, mutta kuitenkin hänen näköisenään tuijotti häneen jonkun pilalehden ensi sivulta. Kuva esitti vertauskuvallista tappelua muutamien tunnettujen rahamiesten kesken, joista useimmat olivat suurempia ja tunnetumpia kuin hän, Ja joiden seurassa hän kernaasti näki itsensä karrikerattuna. Toisessa pilalehdessä näki hän toisen ryhmän julkisia miehiä, jotka nekin enimmäkseen olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan.
— Pieni kansa ja pieni kaupunki, ajatteli hän. Meitä on piskuinen joukko, jotka sätkyttelemme näyttämöllä, aina samat — ja hetkisen kuluttua tapaan minä koko rykelmän linnassa. Mutta että Ruotsin kansan mieltä kiinnitämme me ja meidän pienet liikeasiamme, se nyt kuitenkin lienee vain pilalehtien toimittajain kuvitteluja. No, ei minulla muuten ole mitään niitä vastaan…
— Hyvää iltaa, herra mandariini. Menossa kuninkaan luo, näyttää, purjeista päättäen?
Se oli naisen ääni. Rubin kääntyi.
— Kas, Klara. Onpa siitä aikoja. Olet lihonut hiukan.
— Ehkä olen, liike kannattaa. Suljin äsken ja olen menossa kotia. Ellen epäilisi sinulla olevan muita aikeita, niin voisin kutsua sinut luokseni juomaan lasin whiskyä.