"Moni suutelee niin kuin sinä", vastasi nainen hymyillen.
Ja Fant ajatteli itsekseen: hän hymyilee, jotta minä ymmärtäisin hänen laskevan leikkiä ja ettei hän milloinkaan ole suudellut ketään muuta.
Hyväillessään naisen pieniä käsiä omiensa välissä hän huomasi naisen katselevan hänen vasenta kättään.
"Sinä katselet ankkuria", sanoi hän. "On totta, se ei ole kaunis. Eikä se milloinkaan kulu pois."
Nainen tarttui hänen käteensä ja katseli uteliaasti pieniä sinisiä pilkkuja, jotka muodostivat ankkurin. Mutta hän ei virkkanut mitään.
"Hampurissa se tehtiin", sanoi Fant. "Olin laivapoikana eräässä aluksessa. Olimme menneet maihin ja joutuneet sataman lähellä olevaan kapakkaan. Muistan niin hyvin kaikkityyni, sumun ja sataman, mastot ja flethien hajun. Toverini olivat tatuoituja, sekä kädet, käsivarret että ruumis, ja heidän mielestään oli minunkin annettava tatuoida itseni. En voinut kieltäytyä. Muutoin he olisivat luulleet minun pelkäävän kipua, sillä se teki hirveän kipeätä. Ja olipa se mielestäni miehekästäkin: olinhan vain neljätoista-vuotias.
"Onko ruumiisikin tatuoitu?" kysyi nainen.
Fant vastasi hymyillen ja hiukan vastahakoisesti:
"On, rinnassa on minulla laiva ja lintu, jonka pitäisi olla muka kotka.
Mutta se on enemmän kukon näköinen."
Nainen katsoi häntä silmiin kauan, nosti hitaasti hänen kätensä huulilleen ja suuteli sinistä ankkuria.