Hän tuli pieneen vihertävään ja puolihämärään huoneeseen. Katossa riippui hehkulamppu, jonka valoa siniset ja vihreät silkkiripsut vaimensivat. Vihreällä kivilaatalla päällystetyllä kuvastinlipastolla istui kiinalainen porsliiniukko nukkuen jalat ristissä allaan.
Kuinka ihmeellisen kaukaa kuuluikaan soitto — ikäänkuin alhaalta, alta —
Hän pani mandarinin pään liikkumaan töytäisemällä sitä hiukan pikkusormellaan. Kaksi peiliä kertasi loppumattomassa sarjassa tuon keltasen pään kalpeita ja uneliaita nyökkäyksiä.
Nyt se taukosi, soitto — — —
Yht'äkkiä oli nainen siellä, keskellä huonetta. Fant ei ollut kuullut hänen tulevan. Nainen ojensi häntä kohden molemmat kätensä, Fant tarttui niihin ja veti hänet luokseen suudellen, mutta nainen irrottautui melkein heti:
"Joku tulee", sanoi hän.
He kuuntelivat. Ääniä läheni ja etääntyi jälleen.
Kun oli tullut hiljaista heidän ympärilleen painalti nainen lähemmäksi häntä suudellen pitkään. Ja Fant ajatteli naisen häntä suudellessa: Tämä on elämä. Tämä on ijankaikkisuus.
Tuolla etäällä, vihreässä hämärässä, nuokkui mandarinin kalpea pää.
"Ei kukaan suutele niin kuin sinä", mutisi Fant.