— Ritarimerkki, jota ei ole virallisesti hyväksytty, sanoi Pestel.

UNELMA VANHUUDESTA

Näin viime yönä unta, että olin tullut vanhaksi. Elinkö edes? Tuskin tiedän sitä. Olin jäänyt eloon kaiken sen jälkeen, mikä muinoin oli elämäni pääsisältönä, ja olin enemmän varjon kuin ihmisen kaltainen. Harhailin hämärissä tutuilla kaduilla. Näin rappeutuneita taloja vilahtavan ohitseni, taloja, joita muistin lapsuudessani nähneeni rakennettavan, ja joiden silloin luulin olevan aijottuja ruhtinasten ja suurten herrain asunnoiksi, mutta jotka nyt näyttivät pyytävän päästä piiloon varjoon. Erään kadun päässä kohosi punainen kasarmi, jonka katolla liehui vierasvärinen lippu. Joukkue sotamiehiä marssi ohitseni housunlahkeet pistettyinä raskaisiin saappaisiin. Heidän rautaiset korkonsa kolahtelivat katukiviin. Keskellä likaista katua istui kaksi pientä lasta leikkimässä, niin likaisia ja niin köyhästi puettuja, että he näyttivät sulautuvan katuun ja heitä tuskin näkyi. He eivät nähneet sotamiehiä eivätkä sotamiehet nähneet heitä. Se ei ole heidän syynsä, se johtuu siitä, että heitä on kielletty mitään näkemästä. Jos he saattaisivat nähdä tiensä, niin he eivät voisi marssia. Tahdoin mennä tempaisemaan lapset tieltä, mutta minä en voinut. Seisoin kuin naulittuna enkä voinut liikkua. Miksi? ihmettelin. Miksi en voi liikkua, miksi minun on seistävä paikoillani ja katseltava tätä? Eikö se ehkä ole todellista — uneksinko? Ei, se on todellista; lapset ovat todellisia, ja sotamiehet niinikään. Mutta itse minä olen unelma. Ja yhtäkkiä näytti elämäni arvoitus olevan edessäni kirkkaana kuin palava kynttilä: en ollut todellinen, olin unelma. Eikä unelma voi auttaa eläviä ihmisiä.

En nähnyt lapsista jälkeäkään sotamiesten marssittua ohitseni. Näin vain, että sotamiesten saappaat jättivät tummia verisiä jälkiä likaan.

Äkisti heräsi minussa muisto, joka jähmetytti sydämeni kauhusta. Olihan minulla itselläni lapsia — kaksi pientä lasta. Missä ne mahtoivat olla, ja milloin näin ne viimeksi? Eiväthän ne mahtaneet olla — eivät — — —

Minun täytyi lähteä kotiin, minun täytyi nähdä lapseni, ne olivat tietysti kotona ja istuivat salin viheriäisellä matolla ja leikkivät puupalikoillaan ja pienillä taloillaan. Minun täytyy lähteä kotiin, he odottavat minua päivällisille ja vaimoni on levoton — — —

Jälleen harhailin kaduilla tihenevässä hämärässä. Oli alkanut sataa lunta. Olin joutunut ylös huvilakortteliin, kadut olivat hiljaisia ja valkeita, ja ristikkojen ja aitojen yli ojentivat puut oksiaan, jotka olivat raskaita lumesta. Astuin sisään avonaisesta portista kahden ison neliskulmaisen kivipylvään välitse, joilla oli suuret lumiset päähineet. Ne saivat minut niin ihmeellisen kaihomieliseksi, kenties siksi, että ne näyttivät kahdelta lumipeittoiselta haudalta. Tulin suurelle pihalle, jonka keskellä oli pieni suihkulähde, ja näin heti, että salinikkunassa oli valoa. Lamppu oli pöydällä, pöytä oli katettu ja he istuivat jo syömässä. Menin akkunan luo, koputin ruutuun ja nyökäytin päätäni sisälläoleville. Mutta he eivät nähneet minua eivätkä kuulleet mitään ja jatkoivat syöntiään. Ja samassa huomasinkin, että siellä oli vieraita ihmisiä vieraan pöydän ääressä. He eivät olleet omaisiani. Siellä oli lihava rouva ja yönuttuun puettu kaljupäinen herrasmies, joka oli vihaisennäköinen Ja näkyi riitelevän, ja muutamia puolikasvuisia lapsia, ja heidän pöydällään oli vahakangas-liina. Kaljupäisen herrasmiehen kasvot tunsin vallan hyvin, olin nähnyt ne Du Nordissa, missä hänellä oli tapana juoda totia. Häpesin hirveästi. Niin, täällähän me asuimme ensimäisen vuoden, mutta muutimme kun oli kosteata, ja nyt me asumme vallan toisessa kaupunginosassa — ja minä olen niin väsynyt — – –

Taas kävelin lumessa. Minunhan piti lähteä kotiin. Koetin vakuuttaa itselleni, että täsmälleen tiesin minne minun oli mentävä ja että kuljin lyhintä tietä. Kuljin katujen poikki ja käännyin kulmissa, mutta minne vaan tulinkin, niin minusta tuntui, että aivan äskettäin olin kulkenut siitä ohi. Erään lyhdyn luona seisoi vanha vaimo ojentaen kättään, mutta hän peitti kasvonsa. Kuljin hänen ohitsensa, mutta koetin samassa vaistomaisesti taskustani, oliko minulla kolikkoa. Löysin hopearahan, mutta sitä tarkemmin katsottuani huomasin, että se oli vanha ja kulunut eikä enää ollut käypä. Siinä oli nuoruudessani hallinneen kuninkaan profilikuva, ja reunassa oli hänen vaalilauseensa, jonka aika oli puoleksi kuluttanut pois: Veljeskansain menestys. Seisoin kauan tuijottaen tähän vanhaan rahaan ja tunsin halua itkeä.

Niin, niin, se oli siihen aikaan… kultaisen rauhan aikaan, kuten runoilijat meidän päivinämme ovat sitä nimittäneet. Toiset ajat tulivat sitten. Jälleen olin näkevinäni punaisen kasarmin ja vieraiden sotilaiden raskaat saappaat. Ja lapseni ja kotini, joita äsken etsin? Oi, nyt muistan kaiken. Minä olen vanha ja olen elänyt kaiken jälkeen, minulla ei ole lapsia eikä kotia. Tytärtäni kasvatin aatteitteni mukaan, mutta kun hän tuli täyskasvuiseksi, niin rakastui hän erääseen lähetyssaarnaajaan ja lähti pois. Ja poikani — kuinka, eikö hän halunnut tulla upseeriksi? Halusi, mutta se oli liian vastenmielistä minulle, eikä minulla myöskään ollut varoja siihen. Mutta hän oli asevelvollinen, kun tuo suuri sota syttyi, ja hän kuoli nälkään ylhäällä Lapissa. Jos hän olisi ollut upseeri, niin hän ei olisi ainakaan nälkään kuollut. Mutta kaikki tämä on tapahtunut kauan sitten, ja muistan sen vain hyvin hämärästi. Olen elänyt kaiken jälkeen, ja olen itse vain unelma. Ja minä kuiskasin itsekseni muutamia sanoja, jotka kerran olin lukenut muutamalla haudalla, kun sinisenä kevätiltana muinoin kuljin kirkkotarhan poikki hänen kanssaan, jota silloin rakastin — kuiskasin noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan itsekseni: Alles geht vorüber und wird zum Traum.

Mutta näin itsekseni kuiskaillessani satuin jälleen kulkemaan lyhdyn ohi, jonka luona tuo vanha vaimo seisoi. Mutta hän peitti yhä vieläkin kasvojansa.