Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo: ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:
— Mutta missä minä sitten olin?
Isä vastaa:
— Sinua ei ollut ollenkaan.
Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:
— Olinpas! Olin sittenkin! Olinpa kuitenkin, olin kuin olinkin!
Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.
Ja hän hyppii ja tanssii auringonpaisteessa.
SIBYLLAN LUOLA
— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni
Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.