Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli niin onnellinen. Hän tunsi onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi, tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä. Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä. Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt kihloihin luutnantin kanssa… Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin hirveätä… Hän kuuli mummo Düringin sanovan:
— Minä puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia, joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata käsittää, mistä on kysymys.
Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät valkoiset hampaansa:
— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys, niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei kelpaa sotilaaksi.
Elsa nautti hänen jokaisesta äänenvivahduksestaan.
— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle!
Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.
Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin, kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä sivu korvien.
Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä laajenivat sekunniksi — nälkäisesti. Sitten hän jälleen siristi ne kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä. Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi sanoja, joita ei kukaan kuullut:
"Est-ce un souvenir, est-ce un rêve,
Ce souffle ardent qui nous soulève?
Je me souviens, je me souviens!
Force et jeunesse! O joyeux biens!
L'amour, l'amour! je me souviens!"
— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.