— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus, virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu elämä.
— Sitä en minä ole huomannut, sanoi tehtaanomistaja hämmästyneenä.
… Shakki. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens. Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.
Olgan mielestä se oli niin mielettömän käsittämätöntä, koko tuo peli.
Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?
Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.
… Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen seurassa.
Siitä oli seitsemän vuotta.
"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.
Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.