— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.
— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut keksiä!
— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan lasilaatikossa Potsdamissa.
Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli yhdentekevää.
— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma. Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle, että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava suunnitelmaa.
Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.
Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja hän tahtoi rakastaa häntä.
Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä välillä, että he molemmat olivat orpoja.
Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti: rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias. Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin — kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen luokseen aivan itsestään…
— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja hänelle kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.