"Sibyllan luola" oli luolantapainen onkalo rantaseinämässä. Siitä oli joku vanha tarina, mutta ei kukaan muistanut sitä.
— Nyt sinun pitää olla sibyllana ja ennustaa meille, Olga täti, sanoi
Elsa.
— Herranen aika, lapseni, sanoi Olga, onko minusta jo todellakin tullut vanha povarieukko? Niin, niin. Aika rientää. On uskomatonta, kuinka se rientää. Eikä milloinkaan väsy.
— Se jättää meidät, Olga, sanoi Vellingk.
— Niin, niin. Ei jaksa seurata. Ja viimein ei tahdo enää jaksaa.
Mutta mitä haluat minun ennustamaan?
— Ennusta meille onnettomuuksia, Olga täti. Sillä silloin voin olla varma siitä, ettei niitä satu.
— No, sitten minä kai ennustan sinulle viisitoista lasta, aluksi.
— Hyi, kuinka sopimatonta, sanoi Elsa. Etkö voi keksiä minulle maukkaampia onnettomuuksia, Olga täti?
Olga istui kivellä ja nojasi päätään käsiinsä. Hänen silmänsä seurasivat yksinäisenä purjehtivaa hopeapilveä joka ajelehti taivaalla.
Ja hän sanoi: