Produced by Tapio Riikonen
KAKSI LAUKAUSTA
Kirj.
Holger Drachmann
Suomentanut ["To Skud">[ E. [Elisabeth Löfgren]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
I.
Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin, kankaan yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaita levisi molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävät aallot valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missä niittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä oli muutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli; matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveä oja, hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisi nähdä missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännökset olivat. Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hän ehkä myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurilla muodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon, hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runolliselle hyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikin siinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotka eivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivat jääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistaja ylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisella puolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuut määräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano". Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisista kivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oli ajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneilla jäännöksillä eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin oli pitkä sarja sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset ja tuulen rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täällä läheisyydessä. Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanut huvitusta eikä hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummulla penkki ja erään kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuorta ihmistä katselemassa tuota avarata lakeaa.
Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen ja viisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinko sinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se, että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaan hyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksi kun varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellä taivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo kaksi tuolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon päin, kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät yhä pitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhä sinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan ja kankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvan tuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihan paljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat he päätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin. Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- tai seinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaa ja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, mutta myöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nyt kääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaan rantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilven alta, jonka taakse oli kätkeynyt hetki sitten — ikäänkuin sotapäällikkö, joka pakoretkellänsä heittäytyy johonkin tyhjään linnoitukseen, koettaaksensa jos mahdollista pysäyttää pakoa. Kaikki nämä kultaiset sätehet olivat tiedustajia, joita oli lähetetty ulos tutkimaan olisiko pysähtyminen mahdollista. Tila oli toivotoin. Hetkeä myöhemmin jatkettiin pakoa alaspäin, linna oli tyhjä. Kilvet ja keihäät, kiväripiiput ja miekat kiiltelivät; pako kävi ainakin järjestyksessä. Mutta äärimmäisellä taivaan-rannalla, missä niitty-maat päättyivät ja meri alkoi, näkyi tumma aaltojen muotoinen jakso, niinkuin miehiä rinnatuksin, muutamat päät korkeammalla, muutamat matalammalla. Tuo näytti hyvin uhkaavaiselle, ja mitä enemmän ylhäällä kiilsi ja kimalsi, sitä synkempänä, totisempana seisoi rivi tuossa. Ne oli hietasärkät meren rannalla.
Nuo, molemmat nuoret ihmiset olivat niin vaipuneet katsomiseen, kuin tämä näytelmä olisi ollut heille ihan uutta. Vaan niin ei suinkaan ollut laita. Elämä näillä paikoilla oli niin vähän vaihtelevaista, että ilmiöt taivaalla aamulla ja illalla saivat palkita paljon, mikä muualla tyydytti nuorten katselemis- ja nauttimishalua aivan erilaisilla muutoksilla ja vaihtelevaisunksilla. Näille tienoille tuli harvoin vieraita ja kartanon-omistaja ei seurustellut monen naapurin kanssa. Lähin kaupunki oli hyvinkin neljän peninkulman päässä, ja tämä oli pitkä matka kun muistaa että tiet olivat suureksi osaksi huonoja. Harvoin joku soittoniekka tai muu vapaiden taiteiden rakastaja sinne eksyi, ja jos se joskus tapahtui, niin sitä päälliseksi ei juuri mielellään nähnyt kartanon-omistaja, joka nuoruudessaan oli saanut sen verran kasvatusta, että hän mielellään luopui tuonkaltaisesta taidenautinnosta. Kartanon omistaja, jota ylt'ympäri nimitettiin "omituiseksi kartanon-haltijaksi", ei huolinut oikein ylläpitää haltijan-arvoansa. Hän nimitti itseänsä aivan yksinkertaisesti Jansen'iksi. Omituisuus oli kuitenkin niin kiintynyt hänen luonteesensa ja olentoonsa, että hän oli pakoitettu sitä kantamaan sekä arvonimenä että luonteen osoitteena. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunut seudulle reippaana, toimeliaana nuorena miehenä, joka jo silloinkin oli jotensakin umpimielinen luonnoltaan, eikä seurustellut naapurien kanssa. Asuttuansa niillä paikoin jonkun ajan ja ostettuansa kartanon, läksi hän pois ja palasi nuoren kauniin vaimon kanssa. Hän eli tämän kanssa jos mahdollista vielä suuremmassa yksinäisyydessä, kuin ennen, ja piti häntä suuressa arvossa, jos saa päättää papin ja lääkärin kertomuksista pitäjällä. Sitä huhua, joka oli tietävinänsä että kartanon-omistajan vaimo oli mykkä, sokea tai jotakin semmoista, väittivät mainitut henkilöt perättömäksi. Se oli hyvin kaunis nainen, vakuutti pappi, hyvin arvokas nainen, todisti lääkäri, ja muuten aivan säännöllinen, vakuuttivat molemmat. Hän kuoli vähän ajan perästä synnytettyänsä tyttären. Maahanpaniaisiin oli seudun asukkaat kokountuneet hyvin lukuisasti. Tahdottiin nähdä millä lailla "hän otti sen". Hän oli tullut hautausmaalle tavallisessa puvussaan, ruskeassa niinsanotussa metsästys-nutussa, suurissa kiiltävissä saappaissa ja harmaassa huopahatussa, jonka ympäri oli kääritty kappale suruharsoa; huhu tiesi että mejerin-hoitaja viimeisellä hetkellä oli sitonut sen hattuun.