Hautausmaalla oli hän kohteliaasti, mutta äänetöinnä vastaan-ottanut enemmän ja vähemmän hienontapaiset surkuttelemiset, jotka aina semmoista tilaisuutta seuraavat. Kaikkien menojen aikana, sekä sisällä kirkossa että ulkona haudalla, ei hänen kasvoissansa huomattu vähintäkään muutosta. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen lapiollinen hietaa oli pudonnut arkulle, värisi hänen lyhytniskainen olentonsa, niinkuin vilusta, ja vieressä seisova lääkäri oli nähnyt että hän painoi etuhampaat useita kertoja ali-huuleen kunnes verta tippui alas hänen parralleen. Silloin oli hän äkisti pyyhkinyt huulia nenäliinallaan ja kun kaukana seisovat olivat nähneet että nenäliina nostettiin kasvoille, olivat he tyytyväiset, sillä arvelivat että kyyneleitä oli vuotanut ja että kaikki siis oli niinkuin olla piti. Sitten oli hän pudistanut papin, tohtorin ja muutamain lähellä seisovain kättä, oli mennyt vaunuillensa, käskenyt ajomiehen ajaa ja itse mennyt kankaan yli jalkasin kartanolle päin. Poika, joka paimensi muutamia laihoja lampaita, oli seuraavana päivänä tullut tohtorin luo tuomaan erään veitsen, hammas-tikkuja ynnä tasku-kirjan, jotka oli löytänyt kanervikosta, ja hänen kertomuksensa mukaan kanervat siinä paikassa olivat taittuneet ja alas painetut, niinkuin joku olisi siinä istunut tai maannut kauan aikaa. Tohtori oli ottanut kapineet ja antanut pojalle 4 killinkiä, mutta samalla ilmoittanut hänelle että kalut varmaankin olivat kartanon-haltijan ja että hän, lääkäri, toimittaisi ne omistajalle. Samana päivänä iltapuolella eteni hän kartanoon ja tapasi tuon muuten toimeliaan miehen pitkällä kovalla sohvalla jokapäiväishuoneessa, joka näytti oudolle ja tyhjälle. Kartanon-haltija piti toisessa kädessään kirjan, jota hän luki sill'aikaa kun hän toisella silitteli ruskea-pilkkuista lintu-koiraa, joka uskollisena katseli makaajaa ja näytti ihmettelevän tätä tavatointa toimettomuutta.
— Suokaa anteeksi että häiritsen! Nils Kristensen'in poika toi minulle nämä kapineet, jotka oli löytänyt kanervikosta. Ne ovat varmaan teidän!
Makaava nousi puoleksi ja laski kirjan pöydälle viereensä. Lääkärin silmä katseli sen nimilehteä. Se oli Don Quixote.
— Oi! se on taskukirjani ja veitseni. Kiitoksia paljon. Minä kaipasin niitä aamulla!
Kun lääkärille ei tarjottu tuolia, otti hän semmoisen itse. Kartanon-omistaja katseli häntä vähän epäillen, vaan tarttui kohta taas kirjaan ja rupesi koiraa silittämään.
Lääkäri antoi tietoa läsnäolostaan sanoilla:
— Herra kartanon-haltija…!
— Suokaa anteeksi: Jansen! oikaisi tämä.
— Herra Jansen; minä en olisi jäänyt istumaan jos en olisi katsonut velvollisuudekseni astua teidän ja teidän surunne väliin, puhumaan totisesti teidän kanssanne siitä pienestä olennosta, joka teillä nyt on talossa ja jota minusta näytätte…
— Suru! pieni olento! velvollisuus! mutta jättäkää minut toki rauhaan näistä puheenparsista. Olenhan omassa talossani, luulisin minä!