Tämä puhe aloitettiin äkäisellä äänellä; mutta lauseen lopussa makaavan ääni heltyi, hän kallistui koiran yli ja nosti sen päätä. Koira veti päänsä pois hänen käsistään, aivasti, meni takaperin pöydän alta pois, aivasti taas, juoksi uunin viereen ja laski käpälänsä kuonolle.
Tohtori ajatteli itsekseen että Jansen'in kyyneleet olivat hyvin suolaiset. Hetken äänettömyys vallitsi.
— Minä en tiedä mitä syytä teillä on hävetä suruanne minun läsnäollessani! sanoi tohtori.
Ei seurannut mitään vastausta.
Puhuja jatkoi:
— Vaikk'en tiedä sitä, täytyy minun teidän lääkärinänne, huolimatta mistään, kertoa mitä jo sanoin lapsen synnyttyä, kun ei paljon toivoa ollut sen äidistä, ja se asia on järjestettävä niin pian kuin mahdollista. Mejerihoitajan pullo voi kyllä olla hyvä, mutta minä en puolusta sitä ruoan lajia. Joko te annatte minulle eron lääkäritoimestani teidän luonanne taikka minä vaadin mitä olen vaatinut: lapsen pitää saada imettäjää!
Kartanon-omistaja ei liikahtanut. Hän oli laskenut kirjan kasvoilleen. Outoa oli nähdä kuvat kirjan kansilla tuon surun peittona. Toisella puolella La Mancha-ritarin laiha, luinen muoto ja toisella puolella aseen-kantajan törkeä kyynillinen naama.
Tohtori nousi ja astui sohvan viereen sekä taputti makaajaa olkapäälle.
— Hra Jansen. Minä olisin huonompi lääkäri kuin olen, jos en olisi oppinut surua kunnioittamaan pitkänä virka-aikanani, varsinkin kun on niin paljon syytä siihen kuin teillä on. Minä tunnen surun omasta kokemuksestani. Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olette kadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne. Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaan ihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypää siihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niin valtuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?
Kirjan alta kuului: Tehkää niin, vaan antakaa minun olla rauhassa!