Ellen pitkitti ajamista ja sama äänettömyys vallitsi heidän välillä. Yht'äkkiä pidätti hän hevoset. Pilvi, joka oli käynyt kuun eteen, oli estänyt häntä näkemästä kahta ihmistä, ja hän oli melkein ajaa heidän yli. He hyppäsivät syrjälle, kuu kumotti taas pilven alta, hra Jansen tervehti; ne oli pappi ja tohtori.
Ellen ei huolinut muusta kuin ajamisesta. Kun tie oli tyhjä, antoi hän hevoisten juosta ja eteenpäin ajoivat isä ja tytär.
— Hullu ihminen! sanoi pappi vieläkin säikähtyneenä. Luulen että hän päälliseksi antaa lapsen ajaa noita kaihtivia hevoisia!
— Niin hän on omituinen mies! sanoi tohtori.
— Sivistymätöin mies hän on! jatkoi pappi. Hän olisi ainakin voinut seisahtaa ja pyytää anteeksi!
— Hän istuu aina ajatuksissaan! väitti tohtori.
— Niin, ja antaa lapsen ajaa. Se on arvattavasti ainoata, mitä hän sille opettaa. Kuulkaa tohtori, vaikka te aina otatte sen asian niin kevytmielisesti, en minä todellakaan kauemmin voi sitä jättää siksensä; minä en voi sitä kärsiä virkani kannalta. Kouluneuvoston puolesta täytyy minun tiedustaa saako lapsi mitään opetusta vai ei!
— Voimmehan mennä yhdessä sinne huomenna! esitti tohtori.
Seuraavana päivänä jälkeen puolen-päivän tulivat nuo herrat kävellen kartanoon,
Hra Jansen oli ulkona; Ellen istui jokapäiväishuoneessa tuolilla ja ajoi toista kahta tuolia seili-langasta tehdyillä ohjaksilla.