— Mitä hengellisiin seikkoihin tulee, en koskaan rupee keskusteluun niistä. Minusta te, päättäessä näistä asioista, aina viittaatte papilliseen arvoonne. Jos ei oteta lukuun virkanne käytännöllistä puolta, niin teidän suorittamanne tutkinto yliopistossa on antanut teille tämän arvon. Mutta siinä suhteessa me olemme yhtä-arvoiset, hra pastori. Minä olen myöskin saanut todistukset tutkinnon suorittamisesta teologiassa.
— Mitä se tietää?
— Se tietää mitä sanon. Minun aikanani, ja me olemme arvattavasti yhden-ikäiset, hra pastori, kaikki ylioppilaat saivat suorittaa jumaluus-opillisen pääsötutkinnon. Se oli silloin tapana, myöhemmin tuli luullakseni lain-opin vuoro. Vaan minä en tuntenut itseäni kutsutuksi enkä valituksi ja päätin ruveta maata viljelemään, niinkuin meidän kanta-isämme. Tässä toimessani olen ollut niin ahkera että olen unhoittanut koko kouluneuvoston olemisen. Vaan, hra pastori, koska te tänä päivänä kunnioitatte minun taloani läsnäolollanne, tämän kouluneuvoston jäsenenä, niin pyydän teitä sanomaan kouluneuvostolle terveisiä: Teologian kandidaati Kristian Jansen on huomispäivästä alkaen antava tyttärellensä tarpeellista opetusta.
Pappi kumarsi. Hetken äänettömyys vallitsi.
— Siis olemme tehneet tehtävämme täällä? sanoi tohtori.
— Tietysti! Tuon tutkinnon suoritettua… Pyydän saada sulkeutua teidän suosioonne! sanoi pappi.
Hra Jansen saattoi herrat ulos. Ovessa tohtori kääntyi hänen puolehensa:
— Teidän pitäisi antaa Ellenin tulla toisten lasten seuraan.
— Minä en usko että hänellä on taipumusta seura-elämään enkä minä juuri ole pahoillani siitä. Vaan nyt hän kuitenkin pian tulee saamaan leikkitoverin!
Ellen oli seurannut tätä keskustelua suurella tarkkuudella. Hän sangen paljon mietti tätä uutta seikkaa, että hän tulisi saamaan opetusta isältänsä ja olemaan jokapäiväisessä keskuudessa hänen kanssa. Hän nukkui levottomasti yöllä; seuraavana aamuna heräsi hän varhain, nousi, puki nopeasti päällensä ja meni ulos hakaan, jossa rupesi kävelemään edes-takaisin pähkinäpensastoa myöten.