Hän häpesi että oli niin levotoin. Eihän nyt ollut puhetta muusta, kuin että Lypsäjä-Tiina saisi sijaisen, ja mitä hänen tuli oppia, ei varmaankaan voinut olla niin vaikeata. Olihan tuo ajamisen oppikin vaunuissa ollut niin helppoa. Ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa itsellensä että oli toista ajaa hevoisia isän vieressä illalla kuutamossa, kuin päivällä istua hänen vieressänsä kirjoittamassa kirjaimia. Kirjaimia! noita ilkeitä vaikeita merkkiä, jotka milloin seisovat pystyssä kuin seipäät, milloin makaavat kuin leikattu otrapelto. Ja sitten lukeminen! Huolta pitäminen siitä, mitä kirjaimien päähän pisti merkitä, kun seisovat tässä tai tuossa järjestyksessä. Ja Lypsäjä-Tiina oli sanonut että tämä oli osattava niin hyvin, että kävi sirip, sirap vaan, niinkuin maito-suihku kiuluun lypsäessä.
Hän hyppäsi ylös aidalle ja katseli yli niittyjen ja kankaan. Aamun raittius peitti vielä sumuna tuon äärettömän tasangon. Sumun takana arvasi löytyvän pilviä, ja niiden päältä kimalteli jotain, joka pyrki esille, aurinko, joka oli nousemassa. Ellen pani käsivartensa ristiin rinnan yli ja hengitti syvään. Oi, se teki hyvää tämä raittius tälle hoikalle ruumiille. Hän mielestänsä tunsi tuon virkistävän ilmavirran vuotavan koko ruumiinsa läpi, sääriin ja varpaisin asti. Hän ojensi ensin toista säärtä, sitten toista, katseli ensin toista kenkää ja sitten toista. Hän nauroi, eikä oikeastaan tietänyt mitä hän nauroi, vaan yht'äkkiä kaikki oli hänestä niin naurettavaa. Leivonen lensi ylös avaruuteen tien toiselta puolelta. Se, joka osaisi lentää! Viime aikoina oli hän ehtimiseen uneksinut että lensi, mutta se oli aina tapahtunut vaivalla, sääret olivat aina niin raskaat. Ei, tuolla lailla kuin leivonen! Hän teki muutamia hyppäyksiä aidalla, kadotti tasapainon ja hänen täytyi juosta alas tielle asti, ett'ei samassa menisi kupperikeikkaa. Hän pääsikin ojan yli, vaan sai ainoastaan puoleksi sijaa jaloillensa. Toinen jalka niukahtui, hän vaipui alas ja huomasi, kun taas koetti nousta, että ei voinut astua sillä jalalla.
Ellen istui ojan reunalle vähän huonolla tuulella, mitä hänen nyt oli tehtävä?
Nyt kuului kellojen kilinä ja raskas hölkkääminen tietä myöten. Lehmiä ajettiin laitumelle. Ellen näki että lähestyivät lähestymistään, muutamain päät olivat alasvaipuneina, muutamat pitivät päänsä pystyssä. Siinä oli Musta-Läsi ja Valko-Läsi, siinä oli Vlak, Viktoria ja Ejegod. Jumala tiesi mitä ne hänestä ajattelivatkaan, joka istui siinä niin levollisna? Tuskin tahtoivat häntä kiertääkään. Musta-Läsi nuuski ohitse mennessään, Viktoria heilutti häntäänsä niin että se melkein sattui Ellenin silmiin, Ejegod pelästyi, hyppäsi sivulle ja Vlakin selkään, sekä saattoi koko karjan suurimpaan hämmästykseen.
Ellen sai oksan käteensä ja löi sillä rohkeimman kuonolle. Viimeiseksi tuli paimenpoika karjan jälessä. Hänen nimensä oli Andreas ja hän oli vasta ollut vähän aikaa kartanossa.
— Etkö sinä voi ajaa lehmiä paremmin? huusi Ellen pojalle.
Tämä katseli häntä suu avoinna eikä käsittänyt miks'ei hän noussut ja mennyt pois tieltä.
— Minä olen loukannut jalkaani enkä voi astua! sanoi Ellen. Juokse kartanoon ja kutsu Liina tänne; mutta kuules, älä sano mitään isälle!
Poika katseli Elleniä ja lehmiä. Ne olivat jo muodostaneet kaksi joukkoa, toinen seisoi ojassa ja toinen lähestyi ohrapeltoa.
— Voitko sinä pitää huolta elukoista sillä aikaa? kysyi paimenpoika viivytellen.