Ja hän ei todellakaan tehnyt mitään.
Vaan ennen pitkää tämä maleksiminen ympäri tienoota peninkulman pituisia matkoja jalkasin taikka vaunuissa kävi ikäväksi, varsinkin kun päivä saattoi kulua ilman että hän kohtasi ihmisiä tai elukoita. Eikä suinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotka rypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassa nimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa että hän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa "damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina, sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaa vettä.
Henrikillä oli nyt aina kiire. Ellen'in mieleen muistui silloin Andreas, jonka hän kokonaan oli unohtanut kirjallisella aikakaudellansa. Sillä voimalla, millä hän hallitsi kaikkia kartanossa, isäänsä siihen luettuna, sai hän aikaan että Andreas tuli hänen henkivartijakseen. Tämän henkivartijansa kanssa kulki hän sitten ympäri seutua, ajoi hänen kanssa pienissä vaunuissaan, taikka käveli hänen kanssansa hietasärkkiä myöten meren rannalla, jossa hän istui hiedalle katsomaan auringon laskua tai kuulemaan mielihyvällä tyrskyn tohisevaa laulua.
Pian kaikki tunsivat heitä tällä harvaan asutulla seudulla. Kun Ellen antoi Ruskon juosta vaunujen edessä ohjakset höllässä jonkun talon ohitse, tulivat ihmiset ulos, nostivat kädet varjoksi silmiensä yli ja katselivat heidän jälkeensä hymyten tai puhuivat jotakin kuivaa leikkiä. Pappilassa kielet olivat ahkerassa liikkeessä, varsinkin kun huomattiin että Ellen päivä päivältä enemmän ansaitsi kaunottaren nimeä; kaikenlaisia ulkonaisia temppuja halveksien oli hän majesteetillinen, vaikk'ei ollut pääkaupungin mallin mukaan leikattu, vielä vähemmin pikkukaupungin. Eräs haaveksiva ylioppilas joutui aivan epäsuosioon, kun kerran koetti lähestyä Ellen'iä matkoillansa, vieläpä jälestäpäin kirjoitti runoelman hänestä, jotta tohtori sai taistella ristityttärensä puolesta, kunnes viimein väsyi ja vetäysi pois tuosta muuten vieraanvaraisesta talosta.
Andreas ei ollut oikein iloinen asemastansa. Ei puhettakaan siitä että Ellen tahallansa olisi asettunut millekään korkealle kannalle hänen suhteen. Mutta tahtomattansa, tietämättään oli Ellen korkeammalla kannalla. Hän oli aina alkuunpanija pienimmissäkin asioissa ja Andreaksen tuli vaan totella ja seurata häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Välistä puhui Ellen asioita, jotka olivat yhteydessä hänen kirjallisen aikakautensa kanssa, ainakin olivat sen synnyttämiä. Silloin poika parka tarpeeksi tunti eroituksen heidän välillänsä, ei ainoastaan sääty-eroitusta, vaan myöskin eroituksen heidän kasvatuksessaan, ja, kiintynyt kun oli Elleniin, niin kiintynyt että mielellään olisi mennyt tuleen hänen edestänsä, oli kuitenkin aikoja, jolloin hän mieluummin olisi käynyt hänen takanansa tai olisi jättänyt sijansa pienissä vaunuissa toiselle. Aivan hullua oli kun Ellen'in terävä silmä huomasi tämän epäkohdan ja koetti sivistää Andreasta. Hänen hidas luontonsa ei voinut seurata kaikkia hyppäyksiä Ellen'in opetuksessa taikka häneltä puuttui ne alkeis-tiedot, jotka olisivat tehneet sen mahdolliseksi. Silloin tapahtui välistä että opettaja kävi kärsimättömäksi, vaan Andreaksen rehelliset uskolliset silmät saattoivat pian Ellenin mieleen sen ajan, jok'ei ollut niin kaukana, milloin Andreas laitumella lehmien keskellä oli ollut hänen opettajansa, oli saattanut hänen tekemään ainoan päätöksen, mikä oli ollut hänelle vaikea tehdä elämässänsä.
Tuli näille kahdelle valmistus-aika pyh. Ehtoolliselle. Andreas oli vähän vanhempi tavallista ikää, Ellen taas tavallista nuorempi. Mutta herra Jansen oli juuri tahtonut että he yhdessä kävisivät papin luona. Andreas ei ollut niin väkevä ruumiiltaan kuin muut pojat talossa; käytyänsä ripillä kuului hän miesten pariin ja hänellä oli silloin kyllä vaikutus-alaa, jossa voimia kysyttiin; ei hänelle vahingoksi ollut että hän oli odottanut hiukan. Ellen, niin Ellen oli jo niin täysikasvuinen ett'ei enää käynyt päinsä pitää häntä pikku-tyttönä. Hänen vaatteensa olivat käyneet liian ahtaiksi ja lyhyeiksi; hän oli tehtävä "kartanon neidoksi" juhlallisessa tilaisuudessa.
He kävivät yhdessä papin luona ja Ellen tuli vähän rauhallisemmaksi. Useimmat heidän huvimatkoistaan jäivät siksensä ja supistuivat pieniin kävelymatkoihin, niinkuin ennen Henrikin kanssa. Andreaksen oli myöskin parempi olla kuin ennen. Hän eli jo huomaamatta saanut lyijy-renkaat korviinsa ja pappi kiitti häntä aina toisten läsnäollessa. Andreas oli mielestänsä tullut ikäänkuin enemmän samalle kannalle herrasväen ja tuon neidon kanssa, joka puoleksi oli hänen leikkisiskonsa, puoleksi hänen haltijattarensa. Eräällä kävelymatkalla tuli hän maininneeksi jotakin tähän suuntaan, mutta hän asetti sanansa vähän sopimattomasti, jotta sattui mennä vähän yli rajan.
Ellen rypisti hienoja silmä-kulmiansa, vaan ei sanonut mitään.
Tultuansa kartanoon, ei hän mennyt tapansa mukaan ensiksi talliin
Andreaksen kanssa Ruskoa taputtamaan, vaan astui suoraan sisään talon
suuresta ovesta, jonka paiskasi kiinni saattajansa nenän edessä.
Herra Jansen istui sohvassa ja oli huonon-voipa.
— Älä toki paiskaa ovea tuolla lailla! sanoi hän äreästi kuin kipeät ihmiset ainakin.