Ellen kääntyi, nousi varpailleen ja katseli häntä suuttuneena. Puri sitten huultansa ja astui teeskennellyllä hiljaisuudella taasen ulos.
Ulkona seisoi Andreas alla päin.
— Mitä sinä töllistelet? kysyi Ellen kohdatessansa hänen silmäilystään.
Andreas katseli häntä pelästyneenä, kääntyi ja juoksi raskaasti ravaten talliin pihan poikki.
Ellen'in teki mieli nauraa, vaan outo tunne sanoi hänelle, ett'ei se nauru tekisi hänelle hyvää.
Hän meni talliin.
Andreas seisoi siellä taputellen Ruskoa ja kyyneleet juoksivat karpaloina alas poskia myöten.
Ellen meni hänen luoksensa ja kysyi häneltä kovalla äänellä miksi hän itki!
— Sen sinä tiedät varsin hyvin! vastasi Andreas nyyhkien.
— Älä itke! huusi Ellen. En kärsi itkeviä poikia!