Andreas pyyhkäsi heti silmistänsä kyyneleet pois.
Ellen meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
Samassa loi Andreas silmänsä Ellen'iin niin surumielisesti ja rukoilevasti.
Ellen pani käsivartensa hänen kaulaansa.
— Hei hei! kuului ääni oven suusta: vai täällä leikitellään rakastajia!
Se oli Henrikin ääni, vaikka se soi niin vieraalta ja pilkkaavaiselta.
Ellen tuskin tunsi sitä ja tuijoitti häneen niinkuin aaveesen.
Siinä seisoivat kaikki kolme ja katselivat toisiansa.
— Ulos! huusi Ellen ja juoksi läpi koko tallin ja toisesta ovesta ulos sille tielle, joka aitaa myöten meni niityille. Ei hän ymmärtänyt itseänsä, hänessä kuohui ja kiehui; hän oli suuttunut koko maailmaan, Andreakseen, Henrikiin, isään. He saisivat kaikki olla maan alla!
Siellä tuli ihmisiä tietä myöten — papin tyttäret. Että nämäkin tulivat juuri nyt, se pani kiusaukset kukkuroilleen. He seisoivat hetken aikaa ja osoittivat häntä. Ellen kumartui niinkuin hän olisi etsinyt jotakin maasta. Hänestä tuntui niinkuin sydän olisi rikki räjähtämäisillään, ja hän juoksi erästä vakoa myöten kunnes oli kanervakankaalla. Siinä heittäysi hän maahan, itki nyyhkytti ja repi kanervia ympäriltänsä siksi että oli aivan uupunut. Makasi sitten liikkumatta ja ajatteli koko juttua alusta asti ja rupesi yht'äkkiä nauramaan, nousi ja meni hymyten kotiapäin; tultuansa sinne olivat hänen kasvonsa kirkkaat ja ystävälliset kuin päivän valo.
Henrik seisoi pihalla ja korjasi vaunuja.