— Sinä melkein peloitit minua tallissa! sanoi Ellen ääneensä.
— Sinun ei tarvitsisi olla niin tuhlaavainen hyväilemisessä! vastasi
Henrik lyhyesti.
Ellen nauroi ja lähestyi häntä.
— Puhukaamme asiasta. Minä olin menetellyt pahasti Andreasta kohtaan enkä voinut nähdä hänen itkevän. Anna tänne kätesi!
— En!
— Joutavia; anna tänne, sanon minä!
Hän otti Henrikin korvasta kiinni, käänsi hänen päätään puolehensa ja suuteli häntä poskelle.
— Sinä olet noita! sanoi Henrik puoleksi totisesti ja puoleksi välttääksensä muuta sanomista.
— En ole, vaan imettäjäni oli noita.
Ripille-laskennon päivä oli käsissä, se oli palmusunnuntai. Pääsiäinen tuli myöhään sinä vuonna ja kevät aikaisin! Ellen nousi päivän kanssa. Hän oli oikein toimissaan. Tiina oli edellisenä päivänä pannut hänelle esille mustan silkki-hameen ja shalin. Ellen'in täytyi kohta saada ne päällensä. Kun hän seisoi täydessä puvussa loi hän silmänsä tuohon vanhaan hameesen, joka, vaikka se oli pitennetty, kuitenkin näytti niin naurettavalle ja halvalle tämän uuden rinnalla, jolla oli leveät hihat ja pitkä lieve. Hän astui peilin eteen. Shali ei häntä miellyttänyt, hän näytti niin vilustuneelle siinä. Hän hajoitti pitkää tukkaansa selälle. Näin oli hän paljon paremman näköinen; niin, hän oli tyytyväinen itseensä tällaisena! Hän katseli peiliin, katseli kaunista nuorta neitoa, joka seisoi siinä. Hän pudisti noita leveitä hihoja, nosti ne ylös kyynyspään yläpuolelle, veti ne alas jälleen, katseli käsivarsiansa, jotka olivat pyöreät, väkevät ja päivettyneet. Ne eivät oikein sopineet tähän komeuteen! Hän otti esille palasen liitua ja hieroi niitä sillä. Ei hyi! se oli kahta hullumpi. Hän otti päällensä valkoset hienot alushihat. Niin, se kävi laatuun!