Ja kun hän seisoi noin koristamassa itseänsä ja neuvottelemassa peilin kanssa, muistui mieleensä että hän nyt oli täysikasvuinen ja että paljon, jota ennen oli sopinut tehdä lyhyeissä hameissa, ei nyt enää käynyt laatuun. Hän huokaili ja ajatteli papin tyttäriä. Ei, semmoiseksi hän ei tahtonut tulla!
Hän astui askeleen taaksepäin ja takeltui liepeesen. Tyhmä liete! Hän kumartui ja nosti sen käsivarrelleen. Ratsastus-hame! hm! siksi se oli melkein lyhyt, mutta … kuinka olisi nyt, ennenkuin väki nousi, lähteä pikkusen ratsastamaan Ruskolla? Sitä ei kukaan näkisi, ja paitsi sitä ei hän vielä ollut ripillä käynyt!
Ei koskaan kauan viipynyt ennen kun hän pani tuumansa toimeen. Hän meni talliin, pani loimen ja mahavyön Ruskon selkään ja vei sen taka-ovesta ulos niitty-tielle. Rusko tunsi Ellenin ja nuoli hänen kättänsä. Hän lupasi sille suuren ruiskakun jos se kantaisi häntä oikein sievästi eikä heittäisi häntä selästänsä, ja sitten kapusi hän ylös hevosen selkään.
Eteenpäin Rusko juoksi hiljaisesti ravaten viljamaiden ohitse kankaalle, jossa käveli kunnes Ellen löysi kanerva-tien, missä hän taas pani sen ravaamaan. Ellen oli iloinen sielunsa sisimmässä sopukassa. Raitis kevät-aamu, rehoittava vilja, leivoset, jotka nyt lensivät ilmaan, kanervat, jotka eivät koskaan riisuneet pois pukuansa, olkoon ilma minkälainen tahansa — kaikki kiittivät hänen kanssansa tätä oivallista tuumaa: täydessä neiti-komeudessa lopettaa lapsuuden aika ulkona luonnossa, Jumalan avaran taivaan alla, tutuilla rakkailla paikoilla.
Kuinka hämmästyisivätkään talossa, jos tietäisivät missä neiti Ellen nyt oli!
Hän nauroi ääneen tätä ajatellessaan ja oli oikein huvitettu ajatellessansa Henrikiä, joka otti kaikki niin totisesti. Niin, kuinka asian laita Henrikin suhteen olikaan? Mitä Ellen'in tunteet Henrikin suhteen olivat? Mistä syystä hän aina ajatteli Henrikiä…?
Tosi kyllä että hän enimmiten tahtoi pikkusen, aivan pikkusen kiusata Henrikiä. Se on, ei millään lailla harmittaa! Ei, siksi Henrik oli liian suuri ja kaunis, ja paitsi sitä — hän ei voinut Ellen'iä vastustaa. Siinäpä solmu. Siinäpä se, joka oikeastaan oli niin viehättävää Henrikissä. Hän oli suuri ja väkevä ja kaunis katsella, tiesi niin paljon enemmän kuin Ellen, eikä kuitenkaan voinut häntä vastustaa. Ja kuka oikeastaan osasi häntä vastustaa? Isä, Tiina, Andreas? ei kukaan. Andreas? Pitihän Ellen Andreaksestakin, niin, oikein paljon. Mutta hän oli liian itkusuinen ja mieto; hän ihan hävisi sormien välissä, niinkuin tuo hieno hieta meren rannalla.
— Hop Rusko!
Ellen istui suorana ja loistavana hevosen selässä, katsellen ympärillensä kuin nuori ruhtinatar, joka tuntee voimansa. Hänestä tuntui ikäänkuin tällä hetkellä kaikkien pitäisi olla mieltyneet häneen, pitäisi tuntea kuinka nuori ja voimakas, kuinka terve ja itseensä-luottava hän oli ja kumartua hänen edessään. Hän ei enää ollut tyytyväinen ratsastamiseen, hänen täytyi alas maahan, istumaan kanervikkoon ja ruohikkoon, missä hän tiesi heräävän kevään hengittävän, itikkojen lentävän ja liikkuvan. Hänen täytyi, kädet polvien ympäri, painaa notkea selkänsä taaksepäin niin että silmillä osasi seurata leivosia, jotka, nopeasti siipiänsä siuvahuttaen, lensivät suoraan ylös ilmaan, niinkuin nuo pienet noitaukot tohtorin pullossa, jota hän kerran Ellen'ille oli näyttänyt kotonansa.
Jumala tiesi mitä kaikkia näki kun oli niin korkealla kuin leivoset!