— Älä kiusaa minua! huusi Ellen säkenöivin silmin. Minä olen täysikasvuinen; minä teen mitä tahoon!
Tultuansa kirkosta kotia käveli hra Jansen edestakaisin huoneen lattialla ja hieroi käsiänsä. Henrik seisoi ikkunan vieressä. Ellen oli mennyt kamariinsa.
— Onpa tuo mainio vaja Jumalan palvelusta varten! sanoi kartanonhaltija. Onhan ihmisen niin vilu siellä että hampaat kalisevat suussa!
Henrik ei sanonut mitään.
— Näetkö Ellen'iä? kysyi kartanonhaltija. Sieluni autuuden kautta! En ole koskaan nähnyt semmoista näköä! Hän muistutti…!
Hän mutisi jotakin itsekseen ja jatkoi vaivaloista käyntiänsä edestakaisin lattialla.
Henrik mulkoitti silmänsä; ei hän koskaan ollut kuullut kartanon-haltijan puhuvan tällä tavalla.
Ellen astui samassa sisään. Hän oli vielä mustassa silkki-hameessansa kapealla valkoisella kauluksella. Hän oli järjestänyt hiuksiaan kiharoiksi ja pannut päällensä kultaneulan, rannerenkaita, kaulavitjoja ja sormuksia, joita oli löytänyt kokonaisen varaston pöydällä kotiin tultuansa. Ehkä oli hänen huomionsa vielä liian kiintynyt näihin tavattomiin koristuksiin, mutta hänen tummat silmänsä loistivat sen kautta kahta enemmän ja hänen pulskea vartalonsa sekä se tapa, millä hän astui, laskien varpaansa vakaasti lattiaan, kaikki osoitti että hän oli nainen, joka taisi kantaa koristuksia niin, ett'ei koristukset kantaneet häntä.
Herra Jansen meni tytärtänsä vastaan, syleili häntä ja suuteli hänen otsaansa. Käsivarsi hänen vyöllänsä vei hän Ellen'in ikkunalle, jossa Henrik seisoi. Sinne tultuaan sai hän pahan yskänsä ja meni huoneesta ulos.
Ellen katseli kummastellen isän jälkeen ja sitten Henrikiin.