— Mitä isä tarkoitti? kysyi hän.
Henrik oli käynyt veri-punaiseksi ja katseli lattiaa.
— Mihinkä menet iltapäivällä? kysyi Ellen hetken perästä.
— Minä … en tiedä. Ehkä minä menen pappilaan. He pyysivät minua kirkkomaalla!
Ellen mittasi häntä silmillänsä kireestä kantapäähän.
— Kuule Henrik, minä sanon sulle jotakin. Minä en huoli sinusta rahtuakaan jos vielä menet noiden ihmisten luo. Minä kyllä huomasin kirkossa kuinka nuo tummat tytöt töllistelivät sinuun lakkaamatta, paitsi silloin, kuin tarkastelivat minua ja kuiskasivat keskenänsä. Tiedän myös varsin hyvin että tuo ystävällisyys kirkkomaalla tuli minun osaksi ainoastaan sentähden, että tohtori seisoi vieressäni. Minä en voi niitä kärsiä enkä tiedä miksi minä sitä salaisin! Sinä et saa mennä sinne enää. Anna minulle kättä sen lupauksen vahvistukseksi?
Henrik tahtoi sanoa jotakin. Ellen rypisti silmä-kulmansa ja ojensi hänelle kättä.
— Ei sanaakaan, se ei maksa vaivaa. Anna mulle vaan kätesi!
Henrik puristi hänen kättänsä. Ellen hymyili, kumartui ikäänkuin suutelemaan, mutta vetäytyi kohta säikähtyneenä takaisin, rupesi hyräilemään laulua ja meni ulos huoneesta. Ovessa seisahtui hän ja lausui leikillisesti: tapaamme toisiamme hetken perästä tuolla kummulla penkin tykönä!
Henrik jäi seisomaan. Hän pani kädet silmiensä eteen, ikäänkuin sillä tavalla olisi tahtonut säilyttää ihanaa näkyä, niin kauan kuin mahdollista.