V.
Kevään ja kesän kuluessa yhtyivät molemmat säännöllisesti joka ilta siinä paikassa, missä tämä kertomus alussa heitä kuvaa. He katselivat auringon laskua, katselivat toisiansa, puhuivat joutavia asioita ja vaikenivat viimein. Hämärässä he nousivat ja menivät käsityksin huoneisin, missä Henrik pelasi shakkia kartononhaltijan kanssa, taikka Ellen luki ääneen hänelle.
Syyspuolella kartanonhaltijan terveys rupesi käymään hyvin huonoksi. Ellen ja Henrik hoitivat häntä niin hyvin kuin mahdollista koko talven. Seuraavana keväänä oli hän hyvin heikko ja eräänä päivänä, käytyänsä häntä katsomassa, tohtori otti Ellen'in erikseen ja sanoi hänelle ett'ei hänen isänsä voinut kauan elää enää.
Ellen kävi kalman kalpeaksi, puri huuleensa eikä sanonut mitään. Koko yön oli sairas kärsinyt paljon ja hengittäminen oli varsinkin ollut vaikea hänelle. Seuraavana aamuna kysyi Ellen tohtorilta uskoiko tämä että isä saisi kärsiä paljon ennen kuolemaansa.
— Minä toivon että niin ei tule tapahtumaan! sanoi tuo hyväntahtoinen mies. Kaikissa tapauksissa tahdon tehdä kaikki mitä voin lieventääkseni hänen viimeisiä hetkiänsä. Luultava on että hän, kun otetaan lukuun hänen ruumiinrakennuksensa, on halvaukseen kuoleva. Joku veren-pesä on särkyvä hengittämisen vaikeudesta, hän on niin verevä mies, ett'ei tauti voi aivan kauan häntä kiduttaa … mutta mitä minä seison ja lörpöttelen sinulle, lapseni!
Ellen oli kuunnellut tarkasti.
— Et siis usko että isä on kärsivä paljon kuollessansa. Se on hyvä.
— On kauhea että ihmisen pitää kärsiä niin paljon!
Ellen hengitti helpommin ja meni taas sisään isän luo.
— Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan hän tahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä. Tule tänne!