Henrik käänsi itsensä pois ja itki. Ellen katseli vakaasti kuolleen kasvoja, näki kuinka tuo ennen niin elävä muoto hyytyi hyytymistään, kuinka silmä-laudat vähittäin sulkeutuivat ja leuka painui sisäänpäin. Ellen huokasi syvään ja heitti lakanan kulmaa yli kuolleen kasvojen.
— Tule lapseni! sanoi tohtori. Se näky ei tee sinulle hyvää!
— Minä olen nähnyt! sanoi Ellen ja meni ulos huoneesta.
Kun maahan-paniaiset olivat ohitse ja saattojoukko oli jättänyt kirkkomaan, kääntyi pappi Ellenin puoleen, joka seisoi kuorissa kanttorin vieressä.
— Eikö teidän tekisi mieli tulla vähän kotia meidän luokse tämän jälkeen … suruissanne!
— Ei, kiitoksia. Minä lähden kotia kartanoon!
— Mutta te jäätte niin yksinänne!
— Onhan minulla Henrik!
— Henrik?
— Niin, hän jää edeskinpäin kartanoa hoitamaan isän tahdon mukaan!