— Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.
— Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuun koskee?
— Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihän minä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!
— Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkin määrätyt toisillemme. Taikka — hän meni hymyillen Henrikin luo — emmekö ole?
Henrik kallisti päätään.
— Ellen…!
— Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellen Henrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseni naimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suuren kartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jää sinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!
Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne tänne.
— Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää. Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olen syyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voit puhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä ja minun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii, tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minua rankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuin asiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes — kunnes sinä…!
Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänen vallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.