Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoi sekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen mailla nähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänen vartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassa häntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hän huivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsi niskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksen kasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hän joko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettu joutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; se soveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänen valinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänen muotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsi tuo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaan ruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavasti vaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisen edessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli sen mukaan — harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyyden puutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkin harvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikutti peloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmiset mielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisesti mainittiin kiitoksella.
Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänen ruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntä niin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi, jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänen asemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissa asioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkein niinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kenties pahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisi ollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmis palvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättään edeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsa surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:
— Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!
Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hän katseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonut sanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauan kuin elän!
Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvasti ruokaa sanoen:
— Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!
Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.
Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänelle kirjeen. Se kuului näin:
"Rakas Henrik!
Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua, niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.