— Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?
— Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?
— En. Ai! mitä se oli!
Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.
— Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinulle vielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, siellä sanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kun taas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillen veti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illan valossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.
Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.
— Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniä messinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla. Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja — yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tulla samalla kertaa! ha, ha, ha!
— Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.
— Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!
He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin, keskustellen tulevaisuudesta.