VI.
Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiä varten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikä hän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitä iltakohtauksia vielä suloisemmiksi. Hän oli täydellisesti viehätetty siitä, jota nyt saattoi nimittää omakseen, oli täydellisesti valloitettu, oli hänen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niin käyttäidä, kuin ei mitään vielä olisi päätetty, vaan hän ainoastaan oli suosittu kosija. Sill'aikaa kysyi Henrik vähän häpeissänsä, oliko miehuullista ja kristillistä varastaa tyttöä tällä tavalla, hän kuvaeli itselleen sisimmässä sydän-sopukassa heidän rakkautensa erilaisuutta, ja hänen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave ja nuhteli häntä siitä, että muka hänen rakkautensa tähän ylevään neitoon ei ollut kylläksi puhdas.
Ikäänkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja päästäksensä enemmän samalle kannalle kuin Ellen, osti hän eräänä päivänä kaupungissa kaksi siloista kultasormusta, joihin oli piirretty heidän nimensä ja tuon penkillä tarhassa vietetyn illan päivämäärä.
Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille, vastasi tämä hymyten:
— Mitä hyötyä näistä narri-koristuksista?
Mutta kun huomasi että leikkipuheensa loukkasivat Henrikiä ja että sormus oli kaunis hänen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti ja suuteli Henrikiä. Nyt täytyi hänen panna se sormus, jossa hänen oma nimensä oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensa vierekkäin ja katselivat kuin lapset noita kiiltäviä leikkikaluja.
— Nyt minä kyllä pidän huolta siitä, että nostan käteni aurinkoa vasten käydessäni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpeästi.
— Niin nyt ihmiset saavat nähdä että me todellakin olemme pariskunta, ja nyt menemme pian naimiseen, eikö totta? sanoi Henrik.
— Kun syksy on ohitse vietämme häitä! nauroi Ellen.
Oli varhain iltapäivällä, kun Henrik tärkeässä asiassa oli tullut kartanoon. Andreas kävi heidän ohitse.