— En tiedä. Sanotaan niin. Ja sana pääsi suustani.
Henrikillä oli kiireet työt tähän aikaan. Hänen piti nyt palata, ennenkuin tuli pimeä. Ellen saattoi häntä tielle. He seisahtuivat erään pellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellon välillä. He menivät likemmäksi. Se oli jänis parka, jonka takajalat olivat rikki ammutut.
— Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua jäniksiä tähän aikaan; kenties sillä on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkii pois.
Ellen meni sen luo. Se oli menehtymäisillään ja oli nähtävästi heittänyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-ääni pääsi sen suusta, joka oli täynnä multaa ja roskaa tuosta alituisesta lankeemisesta. Se ojensi kipeitä takajalkojaan ja liikutti hädissään pitkiä korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa jäniksen kaikella arkuudella niitä molempia, jotka seisoivat sen vieressä.
— Tule — menkäämme! sanoi Henrik.
Ellen jäi seisomaan:
— Kun minulla nyt vaan olisi revolverini täällä! Katso kuinka se vääntelee itseänsä. Luuletko että se kärsii yhtä paljon kuin me kärsisimme sen asemassa?
— Varmaankin se sen tekee. Tule!
— En voi mennä sen luota pois. Meidän täytyy tappaa se!
— Ei ole niin helppo tappaa jänistä!