Muutamia miehiä, jotka olivat kantaneet hänet sinne ja joista ainakin pari oli vähän humalassa, seisoi siinä vieressä talonväen kanssa. Eräs mies piti sytytetyn rasvapäreen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.
Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun näki Andreaksen ja näki hänen semmoisena, kuin hän oli jättänyt hänet levottomassa unessaan. Andreas väänteli itseänsä kuin piinattu mato, piti kädet silmiensä edessä ja ähkyi, suu vaahtoisena.
Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui hänen luoksensa.
— Andreas, rakas Andreas, mitä tämä on!
Sen enempää hän ei voinut, ei taitanut sanoa. Hän tarkasteli Andreaksen tahraantuneita vaatteita, päästäksensä selville siitä, miten hän oli joutunut tähän kauheaan tilaan. Vieläkin luuli Ellen että oli ajettu Andreaksen yli.
Toinen käsi putosi raskaasti Andreaksen silmien edestä ja nämä silmät eivät enää tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvin Ellen muistikaan sitä silmäystä, vaan kammolla semmoisella, että Ellen vetäytyi pois ja jok'ainoa hermo hänessä vapisi.
— Tuokaa hänelle vettä! huusi hän.
Oli kuin kärsivän kauheat tuskat olisivat odottaneet tätä sanaa, kiihtyäksensä korkeimmilleen. Hän ei enää ähkäillyt, vaan valitteli kuin pieni lapsi ja tämä valitus muuttui vähitellen eläimen ulvonnaksi. Hän syöksi sormensa hietaan, väänteli itseänsä, kuin käärme, niin että vaatteet menivät rikki ja silmät melkein pullistuivat ulos hänen päästänsä, kun hän sitä pudisteli.
Ellen käänsi pois kasvonsa kauhistuen.
— Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku hänen vieressänsä.