— Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru vieköön, tähän syypää! huusi eräs päihtynyt mies.
— Suus kiinni! huusi toinen. Tää ei ole naaraskoiran tekoa, vaan uros-koiran!
Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itseänsä usein eriskummallisella tavalla.
Ellen kääntyi salaman nopeudella näitä kahta miestä vastaan ja osoitti niille porttia nyrkillänsä. Selväpäisempi miehistä tahtoi vetää toveria mukanansa; tämä teki vastarintaa, vaan talon väki heitti ne pian ulos portista. Sitten saatiin tietää että molemmat olivat säännöllisiä miehiä ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntui Andreaksessa.
— Nostakaa hänet! sanoi Ellen ja kantakaa häntä niin varovaisesti, kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sinä Hans lähdet niin nopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!
— Oi neiti! valitti eräs ristiäisvieras. Tohtori ei voi tulla. Häntä lähetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen tänne. Vaimonsa tuli kuolonkipeäksi kun Andreas sairastui salissa, ja Jens Mortensen arveli että vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsi hänen omaa henkeänsä, ja että Andreas oli poiskannettava ja jälestäpäin autettava.
— Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. Tässä ei mikään tohtori auta; — sen lapsikin tietää!
Ellen huokasi. Pari päivää sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuin tuo mies nyt sanoi.
Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat vielä odottaen käskyjä. Sairas, joka huomasi ett'ei hänelle tuotukaan tuota kammottua juomaa, näytti hiukan tyyntyneen. Neiti! änkytti hän heikolla äänellä. — Neiti Ellen!
Ellen kumartui hänen puolehensa.