Samassa kuului Henrikin ääni ikkunan ulkopuolelta.
— Minä näin että täällä oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenko minä sisälle luoksesi?
Hänen päänsä näkyi jo ikkunassa. Hänen äänensä soi niin huolettomalle kaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.
— Jumalan tähden, jää sinne, missä olet.
Ellen meni ikkunan luo, revolveri kädessä.
— Miten on? kysyi Henrik myöskin levotoinna.
Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, hänen ohitse, ja oli taas näkevinänsä Andreaksen vääntelevän itseänsä.
— Täällä on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiran purema. En voi sitä kuvailla… Mene länsipuolista rakennusta myöten. Sinä tiedät missä hänen ikkunansa on, likellä tallia. Arvattavasti ovi ei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. Hän makaa siellä. Mene katsomaan, kuules, mutta palaa pian luokseni!
Ellen seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos kesä-yöhön. Hän arveli tarpeelliseksi että hänen rakastajansa näkisi ja kuulisi samaa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysellä. Siitä, mitä hän hämärässä taisi nähdä, näki hän tarpeeksi, ja Henrikin henkäyksestä kuuli hän tarpeeksi minkä vaikutuksen hänen käyntinsä oli tehnyt.