— Henrik! lausui hän äänellä, joka oli niin luonnottoman tyyni, että se saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota tämä, mene hänen luokseen, anna se hänelle ikkunasta sisään ja sano että Ellen sen lähetti hänelle. Ellen, "joka ainoastaan hänen parastansa ajattelee"; sano noilla sanoilla!
Hän antoi revolverin ulos Henrikille.
— Ellen…! kuului kolkosti sieltä alhaalta.
— Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrkästi, mutta lisäsi tyynemmin: Sinä teet sen, jos sinulla on sydän rinnassa, ajatellessasi ihmistä, joka on enemmän kuin onnetoin. Sinä teet sen jos sinä rakastat minua, ja — jos et sitä tee, niin minä teen sen itse!
— Ellen…! kuului taas, vaan tällä kertaa lähemmältä. Henrik oli kiivennyt ylös muurille ja hänen silmänsä katsoivat nyt suoraan Ellenin silmiin.
Ellen pani liikutettuna käsivarret hänen kaulaansa, painoi häntä rintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitkö minua todellakin?
— Lemmin! vastasi Henrik. Enemmän kuin elämääni!
— Mene siis!
Hän pikemmin putosi kuin hyppäsi maahan. Ruoho ja kanervat suhisivat hänen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksinään.
Ei suinkaan kestänyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan nämä minuutit olivat sata ja kaksikymmentä sekuntia, ja joka sekunti oli ijankaikkisen pitkä odottavalle.