Ellen säpsähti; Henrik seisoi taas siellä alhaalla.
— Se on hänellä! kuiskasi ääni ylös. Ellen ei kohta voinut tuntea sitä
Henrikin ääneksi.
— Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt?
— Olen! vastasi hän sortuneella äänellä.
— Tule tänne ylös luokseni!
Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänen kaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmän sydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa. Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikka epäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa huoneessa.
Molemmat säpsähtivät.
Ellen kuiskasi Henrikin korvaan
— Mitä Andreas sanoi?
— "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!"