— Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle ja väsyneelle… Sinä et tahdo?… No, sitten minä juon vielä tämänkin lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?
Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.
— Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin tänäpäivänä!
— Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts! semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!
Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.
Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa, meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen, täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset, vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen, jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut. Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen pussi heikoilla hartioillaan.
Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään; siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä kaupungista ja pitäjästä.
Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan kartanoon.
Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä" olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten "karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.
Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.